maanantai 25. huhtikuuta 2011

Rakkaudentunnustus hiekassa





Ajoin rannalle kauniin lämpöisen sään innoittamana. Valitsin paikkani pitkän hiekkarannan kauimmaisesta päästä, pidän rauhasta. Silmäni tavoittivat pian kuvan rakkaudentunnustuksen hiekassa  parin metrin päästä valitsemastani paikasta. Mietin, onkohan sen kivet aseteltu jo tänä keväänä vai olisiko se säilynyt talven yli lumen alla. Romanttista, että joku tekee  tuollaisen.  En voinut olla miettimättä, millainen henkilö kivet asetteli. Nuori tyttö vai poika  asetteli ensirakastettunsa ja oman nimikirjaimensa hiekalle? Vai jo enemmän elämää nähnyt, rakastunut  mies tai nainen? Kivet on aseteltu niin huolellisesti ja ensin vielä etsitty ja valikoitu sopivat kivet rannalta. Olen romanttinen ja hempeä sielu, en voinut mitään sille, että rakkaudentunnustus teki minuun vaikutuksen.

Sentimentaalinen höpsö olen muutenkin, rannalla lukemani kirja sai minut liikuttumaan. Kirjan sanat koskettivat sydäntäni, näin niissä yhtymäkohtia omaan elämääni. Kirja kertoo naisesta ja vähän vanhemmasta miehestä ja vaikka tarina on vasta alussa, heidän suhteensa laatu toi mieleeni tuttuja kaikuja. Liikutun helposti ilon ja surun kyyneliin, mutta harvoin kirja saa minut niitä vuodattamaan. Piilouduin aurinkolasien taakse, tunsin itseni suojattomaksi tunteineni. Lähimmät ihmiset olivat sen verran kaukana, että eivät olisi ehkä muutenkaan sitä huomanneet. En halunnut riskeerata, että he huomaavat naisen vuodattavan kyyneliä yksin rannalla, höperönä olisivat pitäneet. Niin saatan ollakin, mutta tunteet nousivat pintaan enkä pystynyt enkä halunnut niitä pidättää. Jos itkettää, niin itkeä tirautan, helpottaa kummasti.



keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Sielun sopukoihin asti



Sielusta on sanontoja, joita käytetään arkipäivän puheen seassa. Puhutaan, että nähdään jotain sielun silmin. Jokin tuntuu sielun syvimmissä sopukoissa asti. Tai että sielu lepää. Sanotaan, että sieluun sattuu. Sielu, sielukas, sanakin on salaperäinen, miten sen voisi määritellä, jos niin haluaisi tehdä? Onhan sitä määritelty kirjallisuudessa jo kauan ja sielulle  yritetty etsiä sanallisia määreitä. Yksiselitteistä ja kiistämätöntä määritelmää tälle vaikeasti kohdennettavalle asialle tuskin löytyy. Silti monella meistä on jokin oma käsitys siitä, mikä sielu on. Mutta sen ilmaiseminen sanoin ei olekaan niin helppoa,  sopivien sanojen löytäminen tuntuu vaikealta.

Ylläoleva Bachin musiikki tyynnyttää minun sieluani, aina ja joka kerta. Jos olo on hajanainen, sen kuuntelu eheyttää ja silittää sielun rypyt. Ei tarvitse kuin laittaa se soimaan ja asettua mukavaan asentoon kuuntelemaan ja antaa sävelkulkujen tasoittaa ja rauhoittaa sielun levoton liike. Olosta tulee kuulas ja tyyni. Musiikin vaikutus omaan oloon ja mielentilaan on valtava, sama voima voi olla jollain muulla  itselle tärkeällä asialla. Tällä elämän polulla tarvitsen noita asioita, jotka ravitsevat sieluani ja saavat sen lentoon.

Unelmat ovat myös sielun ravintoa. Haaveet asioista, joita haluaa tavoitella. Minun eräs haaveeni on, että pääsen kerran vielä katsomaan noita teoksia paikan päälle.



                                                      Michelangelon David



                                          Botticellin Venuksen syntymä

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Pinnan alla ja päällä

Huojentava tunne, kun huomaa päässeensä irti tunnekoukusta. Huomaa päässeensä irti tunteista ja ajatuksista, jotka ovat vallanneet mielen ja pyörivät päässä häiritsevässä määrin. Mikä helpotus, kun koukun saa irrotettua ja pystyy jatkamaan elämäänsä ilman sen  rajoittavaa vaikutusta. Näkee ja kokee nykyhetken selvemmin ja pystyy  nauttimaan siitä enemmän, kun tunnekoukku ei sido turhaa energiaa. Nimenomaan energiaa se  sitoo, mikä on ihan  haaskausta, kun sen energian voisi käyttää mukavammin ja mieluisammin.  Ja mikä se tunnekoukku on ja miten siitä pääsee irrottautumaan?

Tunnekoukuista kirjoittaa Tony Dunderfelt kirjassaan Irti tunnekoukuista: kohti vapaampaa elämää. Käytännönläheinen kirja, joka sisältää helppoja harjoituksia asian tiimoilta. Kirja on myös helppotajuinen, vaikka ei olisi ennen tämäntyyppistä kirjallisuutta lukenut. Dunderfeltillä on muitakin samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja, jotka auttavat arkielämän tasolla oman itsensä kehittämisessä. Olen vähän innostunut aihealueesta, joku voisi sanoa kirjoja tylsiksi, mutta minua ne kiinnostavat paljon. Sanotaan, että ihminen kääntyy neljänkympin tienoilla enemmän sisäänpäin ja kiinnostus henkiseen puoleen kasvaa. Alkaa katsoa omaa sisäisyyttään, tunteitaan, ajatuksiaan, kokemuksiaan, kasvunpaikkojaan tiedostavammin. Sitä on ehkä aiempinakin vuosina tehnyt silloin tällöin ja vähemmän tietoisesti, mutta nyt se ei ole pelkästään alitajunnan tuotosta. Avuksi löytyy paljon kirjallisuutta, sekä suomalaista että käännöstekstiä. Jos vielä pääsee testaamaan ajatuksiaan aiheesta keskustelemalla jonkun kanssa, joka on asiasta yhtä kiinnostunut, se voi olla erittäin antoisaa.








Alitajunta on suuri tuntematon, vaikea määritellä ja sanoin kuvailla, saati sen sisältö. Mutta pinnan alla siellä on paljon.  Miten alitajunta työskentelee? Silloinko kun ihminen nukkuu? Vai hereillä ollessamme, alitajunnan rattaat pyörivät arjen puuhien taustalla?  Auttaako alitajunta elämän vaikeissa paikoissa, kun on haasteita ja hankaluutta? Voiko alitajunnan  esille puskemaan tuotokseen esim. ajatukseen tai päätelmään luottaa?

Kysymyksiä ja pohdintaa, mutta ei valmiita vastauksia. Joskus matka onkin kiehtovampi kuin perille pääsy.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Melkein jo irtautumassa arjesta

Runot ilmaisevat joskus osuvasti ajatuksia ja tunteita, niin kuin Tommy Tabermannin runoista huomaa. Suosikkirunoistani useampi onkin Tommyn kynästä. Toinen taitelija, jonka työt ovat kolahtaneet minuun jo hyväsen aikaa, on taidegraafikko Kirsi Neuvonen. Omalla seinällä ei ole ripustettuna yhtään Neuvosen työtä, siinä olisikin ideaa lahjaksi itselleen, kun seuraava pyöreiden vuosien syntymäpäivä tulee sitten hamassa tulevaisuudessa(siihenhän on vielä yli puoli vuosikymmentä.... :). Neuvosen unenomainen ja jotenkin satumainen tyyli miellyttää, alla ensin teos nimeltä Omenapuku ja toisena Haaveilija.





Itse asiassa yhtään värillistä grafiikanlehteä minulla ei ole, mustavalkoisia pikkuruinen kokoelma. Kokoelmaan on mahdottoman kiinnostavaa etsiä täydennystä ulkomaanmatkoilta, pienehkö grafiikanlehti on kevyt tuliainen ja mahtuu lentolaukkuunkin. Lisäksi mukavampi ostaa jotain käsintehtyä ja erilaista  turistikrääsän sijaan.

Talviloma on vielä edessä ja suuntaan Suomen rajojen ulkopuolelle, ajatus kokoelman kartuttamisesta se minut saikin Neuvosen nettisivulle. Ulkomailla gallerian ja mieleisen grafiikanlehden etsiminen on aina seikkailu, matkan varrella täytyy levähtää kahvilassa tai lounaalla ja nauttia kaupungin ilmapiiristä. Museotkin kiinnostavat, olenkohan tyypillinen keski-ikäinen naismatkailija? Olinpa tai en, mutta ne mua kiinnostavat. Ja arkkitehtuuri. Vanhoissa kaupungeissa voi vaan käveleskellä ympäriinsä ja päätyä paikkoihin, mihin ei alunperin ollut menossakaan ja löytää jotain kiehtovaa. Matkustaminen on  eräs tapa toteuttaa unelmia ja haaveita ja saada sielulle taas ravintoa pitkäksi aikaa.

Mutta vielä täytyy pusertaa muutamia päiviä töitä ennen seikkailun alkua.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Mestarin kynästä




                           Heikoimmasta kohdastasi
                           tee vielä heikompi, vielä
                           avoimempi ja paljaampi,
                           niin avoin ja paljas
                           kuin vain väkevimmät
                           rohkenevat olla
                           Heikoimmasta kohdastasi
                           tee niin syvä ja hauras,
                           niin korkea ja luja,
                           niin haavoittuvainen
                           ettei sitä enää voi kukistaa
                           Heikoimmasta kohdastasi
                           tee ylpeytesi aihe,
                           anna rohkeutesi virrata
                           sen läpi kaikkeen heikkoon
                           joka pelkää näyttäytyä
                           ja puhjeta väkeväksi voimaksi

                            Tommy Tabermann

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Memory Lane

Eilisen hämmentävät ajatukset häipyivät yöunen mukana. Uusi aamu ja liikkeelle varhain, autoradiosta Grooven jazzaamiainen soimaan ja matkaan. Leppoisa  soulbiisi herätteli päivään sensuellilla, pehmeällä otteellaan. Mikä tunnelma, sormet naputtaa rattia ja jalka lattiaa, keinuva rytmi saa väkisin lanteetkin liikkeelle (se on mahdollista ajaessakin kirj. huom.)

Ajan lapsuusmaisemiin, autiona olevaan lapsuudenkotiini. Tarkistan paikat ja liikun talossa ja samassa mielen valtaavat muistot ja niihin liityvät äänet. Lapsuuden leikit ja elämää täynnä olevat päivät palaavat mieleen. Olo ei ole kuitenkaan haikea, vaan lämmin ja rauhaisa. Lattiat narisevat kävellessäni, talon tuntu on tuttu ja levollinen.

Kiipeän yläkertaan ja lakaisen mennessäni rappusilta talven aikana sinne ilmaantuneet perhoset ja kimalaiset, niitä aina ilmaantuu sinne. Vintillä entisessä huoneessani on vielä pitsiverhot ikkunassa, näkymä puutarhaan on lempeä. Kylmätilan perällä näkyy jonkun vanerille maalaama prinsessakuva, hetken leikittelen ajatuksella ottaa se mukaani. Päätän kuitenkin jättää sen sinne, talon seuraavalle omistajalle linkiksi talon aiempiin kerrostumiin. 

Oloni on palautunut eilisen merkillisen kohtaamisen jälkeen omaksi, tasapainoiseksi itsekseni. Paluu juurille palautti oman sisäisen rauhan, kiinnekohdan ydinminään. Sama vaikutus on joskus kävelyllä metsässä, tuokiolla rannalla järvelle katsellen tai tutulla kivellä rauhoittumishetken viettämisellä. Sitä palaa enemmän omaksi itsekseen, löytää tasapainonsa ja oman tilansa. Harhailevat ajatukset löytävät omat ratansa ja lempeä hyvän olon tunne valtaa mielen.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Voima ja hauraus

Ovatko voima ja hauraus toisensa poissulkevat tunnetilat? Voiko tuntea itsensä samanaikaisesti voimakkaaksi ja hauraaksi? Entä voimaantuminen? Voiko kokea itsensä toisella alueella voimaantuneeksi ja vahvaksi ja kuitenkin toisella alueella hyvin haavoittuvaksi ja täsmälleen samalla hetkellä? Voimaantuminen, mitä se oikein on? Itsensä kokemista vahvasti omaksi itsekseen? Yksilöllisen minäkokemuksen tuntemista? Ydinminän ja sen antamien tienviittojen selkeää tiedostamista hetkessä? 

Jäin miettimään näitä tunnetiloja erään tapahtuman vuoksi. Pohdin, voiko toinen ihminen nähdä sinusta, sinua tarkemmin tuntematta, olosi  voiman ja haavoittuvuuden  tilan. Pystyykö toinen ihminen aistimaan joistakin merkeistä ja eleistä senhetkisen kokemuksellisen tilasi? Vai kuvitteleeko toinen vain tulkitsevansa kehosi antamat signaalit. Tulkintaa on aina ja se ei perustu pelkästään faktoihin. Joka tapauksessa, se on hätkähdyttävää, jos toinen hitusenkin hauraudestasi aistii. Olkoonkin, että tulkinta ei ole ihan osuva.Jos haurautesi ja herkkyystilasi on senluontoista, että sen haluaa pitää omanaan ja luuleekin niin olevan.  Se pysäyttää pohtimaan, mitä kaikkea ihmiset toisesta pystyvät aistimaan ilman verbaalista viestintää. Onko ihminen kuin avoin kirja, jota toinen kykenee lukemaan vaikeuksitta? Onko ihminen aivan paljas toisen edessä? Ei varmaankaan kaikkien edessä ole näin. Mutta toiset ihmiset ovat taitavia lukemaan ihmistä, hänen elekieltään ja kehon ilmaisua ilman sanojen tukea.

Useastihan ihminen pyrkii peittämään todelliset tunteensa, ainakin vieraampien ihmisten edessä. Puetaan ylle naamio ja se mitä on naamion takana, paljastetaan vain lähimmille ihmisille, aina ei heillekään. Jos sanallinen viesti ja kehonkieli ja eleet ovat ristiriidassa, kumpaa ihminen uskoo? Aivan, kehonkieltä ja eleitä. Ne tuntuvat  luotettavammilta  kuin sanat, jotka voivat harhauttaa.