keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Neiti kesäheinä

Kesän ollessa parhaimmillaan alan pian täysiaikaiseksi neiti kesäheinäksi. Suunnitelmissa kohtaamisia Suomen luonnon komeimpien maisemien kanssa. Odotettavissa ennaltakokemattomia elämyksiä ja seikkailuja  uusilla poluilla. Uusia näkymiä, joita pysähdyn katselemaan pitkiksi toveiksi. Niitä katsoessa annan sieluni lentää. Tätä on odotettu malttamattomana kuin pikku tyttö, laukkukin jo melkein pakattu ....=)

Upeiden maisemien ihailun ja tuntemattomien reittien tutkimisen ohella saatan erakoitua vähäsen. Tassuttelen avojaloin  kesämekossa tuulitukkana kalliolla. Keitän aamukahvini lähteestä kantamaani veteen. Lämmittelen saunaa saunahiiren kurkkiessa seinän rakosesta. Uin ilman rihman kiertämää ja nukahdan kostein hiuksin. Kuuntelen kuikan huutoa ja olen korvat höröllä kuullakseni taivaanvuohen mäkätyksen. Teen tulet nuotioon ja paistan makkaraa.

Sanalla sanoen - nautin kesästä.






perjantai 17. kesäkuuta 2011

Aamuinen matka

Työmatkani on rauhallista, kumpuilevaa maalaismaisemaa ja varsinkin kesäaamuina hyvin kaunis. Peltomaisemat antavat esteettistä nautintoa vielä unisille silmille ja tutun reitin voi ajaa lähes puoliunessa. Myös muutama muu luojanluoma noudattaa samaa aikataulua ja tiemme risteytyvät lähes samoissa paikoissa liki päivittäin.

Alkumatkan mukavasti kaartuilevan tien kaunein kohta on se, missä ovat  laajat hevosaitaukset. Aitauksia on useita ja hevoset tuodaan niille alkukesästä, alkaakohan niilläkin kesäloma? Olen alkanut kiinnittämään huomiota varsinkin erääseen tiettyyn aitaukseen, jossa yksi raudikko lepää joka aamu puolimakaavassa asennossa.  Se näyttää tielle asti uniselta korvat lerppuen miten sattuu. Toiset seisoskelevat ja hamuavat ruohoa laiskasti. Mutta tämä yksi ottaa aamun hitaammin, mihinkäs sitä kiire kesälomalla.

Samoissa kohdin ohitan usein naispyöräilijän, joka sotkee pyörällään samaan suuntaan. Erikoista on se, että mitä huonompi sää, sitä varmemmin hänet näkee. Eritoten räntäsade tai hyvin tuulinen sadesää tuntuvat houkuttelevan hänet pyörän selkään. Onkohan hän extremeurheilija, joka haluaa haasteita hankalan sään muodossa? Ja Murphyn laki toimii, juuri kun olen sopivassa ohituskohdassa, tulee luultavasti auto vastaantulevalla kaistalla.

Sitten seuraa aamun jännitysmomentti. Missä kohtaa on vaalea iäkkäämpi rouva suomenajokoiransa kanssa? Väli, missä heidät kohtaa, on melko laaja, he tekevät siis pitkiä aamulenkkejä. Rouvan tunnistaa jo kaukaa turkoosista yläosasta, kiinnitän siihen huomiota, koska pidän itsekin samasta väristä. Koira kulkee kuono pitkällä ajokoiran tyyliin nuuhkuttaen kirsullaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat hajut pientareelta. Kosteina ja usvaisina loppukesän aamuina hajujen voimistuessa koira on luultavasti ekstaasissa hajujen suuren määrän takia. Pari näyttää onnelliselta kesäaamussa eikä koiran katse juuri nouse maasta. En silti malta olla laittamatta seuraavaa kuvaa, joka kertoo kaiken koiran silmien ilmeikkyydestä...=)


Seuraava luonnonluoma jonka kohtaan on myös nelijalkainen. Sen näkee vain kesäisin ja silloinkin ainoastaan sateettomalla säällä. Aivan, mukavuudenhaluinen ja poutakeliä arvostava kissa. Tällä ruskeavalkoisella kissalla on harvinaisen tarkka aikataulu, jos sää sallii, se puuhastelee eräässä tietyssä mutkassa. Se tassuttelee tien yli omaan tahtiinsa muista välittämättä tai vaanii jotain ojassa olevaa, kuten tänä aamuna. Kuullessaan autoni lähestyvän se vain vilkaisi minua sen näköisenä, että viitsitkin häiritä siinä. Osaan jo varoa kissaa ja ajan kaarteen hitaasti odottaen sen ilmaantuvan hetkellä millä hyvänsä näkyviin.

Vielä on eräs kohtaaminen jäljellä. Usein vastaan kävelee piennarta pitkin vanhempi herrasmies pienen koiransa kanssa. Ensimmäisiä kertoja kohdatessamme hidastin ja väistin häntä reilusti ja kohteliaana miehenä hän kiitti heilauttamalla kättään hymyillen leveästi. Siitä lähtien olemme tunnistaneet toisemme ja tervehdimme toisiamme kunnon käden heilautuksella ja hymyllä. Vaihtaessani autoni hän meinasi hämääntyä, mutta tunnisti kuitenkin, vaikkakin vähän myöhässä. Miehen olemus on hyväntuulinen ja tervehdys niin näkyvä ja ystävällisen oloinen, että kohtaaminen saa minullekin aina hymyn huulille. Emme ole koskaan vaihtaneet sanaakaan ja tuskin vaihdammekaan. Mutta aamuni hän piristää.

Matka on kiireetön ja luonnonläheinen ja hyvä niin, saan herätä päivään rauhassa omaan tahtiini silmieni edessä kaunis kesäaamu.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Kuunnellen

Mikä onkaan mukavampi tunne kuin se, että tunnet tulevasi kuulluksi.Tunnet toisen  kuuntelevan sinun kokemustasi ja tunnettasi  keskeyttämättä ja avoimin korvin. Kuuntelevan sinun ajatuksiasi, mietteitäsi ja pohdintojasi. Aina kuuntelijalta ei tarvita kysymyksiä,  vaan läsnäoloa ja pysähtymistä hetkeen. Ajan ja tilan antamista puhujan omakohtaiselle kokemukselle ja sen hyväksymistä, että se on puhujalle totta. Kuuntelijalta vaaditaan malttia ja halua kuunnella.

Aina se ei ole helppoa. Tekee mieli sanoa omat ajatuksensa ja näkökantansa ennen kuin toinen on ehtinyt rauhassa lopettaa puhumisen. Hätäisimmät keskeyttävät puhujan. Tarve  ilmaista omat ajatukset on suurempi kuin tahto antaa toiselle aikaa ja tilaa. Tässä vaiheessa arempi ja syntyjään hiljaisempi puhuja saattaa väistyä ja jättää sanottavansa kesken. Keskeyttänyt henkilö ei edes välttämättä huomaa tilannetta, vaan jatkaa omaa puheenvuoroaan.


Keskeytetty puhuja ei varmaankaan tunne tulleensa kuulluksi. Hän voi tuntea, ettei hänen sanottavansa kiinnosta vastapuolta. Voi tuntea, ettei toinen ollutkaan aidosti läsnä, vaan odotti  vain tilaisuutta päästäkseen puhumaan omaa asiaansa.

Ihmisillä on tarve puhua, kuuntelu tuntuu olevan harvinaisempaa ja haastavampaa. Sen huomaa arkipäivässä niin työelämässä kuin muissakin ihmisten kohtaamisissa. Kuinka usein tuntee, että toinen ihminen todella kuuntelee vain ja ainoastaan sinua keskittyen sinuun täysin? Osaako itse kuunnella toista ilman ennakkoasenteita ja avoimesti? Pystyykö hyväksymään sen, että jokin tunnetila on toiselle totta vaikka itse olisikin eri mieltä?

Ja entäpä jos ei itse huomaa tai uskalla  puhua  jostakin asiasta? Asiasta voi olla  vaikea puhua, aihe on arka tai ei vain arjen rutiineissa hoksaakaan ottaa esille tärkeääkään  asiaa. Toinen osapuoli saattaa olla viisas ja nostaa esille hienovaraisesti asioita. Tai hän voi antaa toiselle tilaisuuden puhumiseen osoittamalla halunsa kuunnella ja esittämällä avoimen kysymyksen. Tämä vaatii tilannetajua ja rohkeutta. Ja tietenkin aitoa tahtoa kuunnella.

Tuntea tulleensa kuulluksi on tuntea tulleensa huomatuksi. Ja arvostetuksi omine ajatuksineen.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Muistoja vintiltä

Sattumalta kuulin tämän laulun radiosta ja se nostatti mieleen muistoja lapsuuden kesistä  mummolassa.


Mummolan vintillä oli vanha grammari, joka oli lapselle niin mielenkiintoinen vekotin, että sitä piti joka kesä käydä kokeilemassa. Grammarissa oli neula tallella  ja iso kasa 50-luvun levyjä. Osa levyistä oli naarmuuntunut vuosien saatossa ja grammarinkin mekaniikka oli rikki, levyjä pystyi kuuntelemaan vain pyörittämällä niitä sormella. Osin siksi se oli luultavasti unohdettu vinttikamariin ja olihan tupaan jo hankittu isokokoinen putkiradio. Mutta lasta levykasa kiinnosti, niissä oli Olavi Virran lauluja ja muita tuntemattomampia solisteja ja orkestereita. Vaikka olen viettänyt lapsuuteni 70-luvulla ja sen ajan musiikki oli lapsuuteni musiikkia, mummolan vintin grammarissa ja niissä levyissä oli jotain kovin  kiinnostavaa. Soittimessa  oli hieno, kääntyvä varsi, jonka päässä neula oli. Ja grammari oli mustassa, aukeavassa kotelossa. Suljettuna se oli kuin matkalaukku.

Nykyään mummola on tyhjillään, ollut autiona jo vuosia. Matkaan sinne silti joka kesä, se vetää edelleen puoleensa. Talo on täynnä muistoja, onnellisia, auringontäyteisiä muistoja lapsuuden kesistä, mutta myös mustanpuhuvia, traagisia muistoja.

Siellä käydessäni kuljen läpi kaikki asuinrakennuksen huoneet. Kävelen hitaasti huoneesta toiseen, pysähtyen jokaiseen katselemaan tuttuja huonekaluja ja tavaroita. Joihinkin huoneisiin on pakko istahtaa ja antaa muistojen tulvahtaa mieleen. Aloitan kierroksen aina kiipeämällä vintille grammarihuoneeseen, en osaa sanoa miksi. Vintin portaat natisevat ja tutut, ohuet paneelit seinillä houkuttavat koskettamaan niitä.

Vintin jälkeen tupa. Se oli mummolan sydän, mieleen nousee ne lukemattomat kerrat, kun lapsena makoilin sivustavedettävässä sohvassa ja katselin mummon ruuanlaitto- tai leivontapuuhia. Vieläkin osa astioista on kaapeissa, myös se pulleaposkinen kahvipannu, jolla sain leikkiä. Tupaan liittyy paljon muistoja ihmisistä, yhteisistä ruokailuhetkistä ja kahvitauoista, helteellä kahvit joimme joskus pihamaallakin.

Asuinrakennuksen jälkeen tutkailen piharakennukset, navetan, saunan, riihen ja muut. Piha on heinittynyt ja polut umpeutuneet. Maitohorsma kukkii villinä, piha on yhtä pinkkiä kukkaviidakkoa. Myös näkymä pihasta poispäin on muistoja täynnä, kuinka monta kertaa katselinkaan sitä.

Muistot ovat valtaosin hyviä, jostakin syystä minusta ei tunnu pahalta huolimatta niistä mustanpuhuvista muistoista. Kaikella  on tarkoituksensa, ihminen ei sitä aina vain ymmärrä. Mutta vaikka ei täysin ymmärräkään, elämän moninaiset vaiheet voi hyväksyä - ja jatkaa elämää. Ja onnelliset muistot säilyvät sydämessä aina, niitä ei kukaan voi viedä.

Tavallaan tuo laulu muistuttaa myös eräästä läheisestä ihmisestä, sukulaisestani, joka liittyy tähän paikkaan. Hänellä oli häikäisevän siniset silmät ja avara sydän. Ehkä matkustaessani mummolaan joka kesä matkustan samalla lähelle häntä. Se oli hänelle tärkeä paikka ja niin se näyttää olevan minullekin, edelleen. Kohtaamisia muistojen kanssa.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Näkymät, jotka kiehtovat

Mikähän siinä on, että minua kiinnostavat suuressa määrin  kuvat ja näkymät, joiden aiheina ovat ikkunat, ovet, portaikot, sillat, katot, tiet tai polut? Ne vetävät katseeni puoleensa ja  pysähdyn tutkimaan niitä. Mikä noissa näkymissä on niin kiehtovaa, että ne vangitsevat huomioni?








Kuten tämäkin ikkuna. Annoin sille tallentaessani nimeksi Filosofinen ikkuna. Älä kysy miksi, en tiedä itsekään, se nimi vain putkahti mieleeni. Kuvahan on kaunis, tunnelma rauhallinen, hieman syrjäänvetäytyvä, tarkkaileva. En aisti siinä surullisuutta enkä yksinäisyyttä, vaikka se hylätyltä vaikuttaakin. Ikkuna on vähän kuin Ruususen unessa, odottaa heräämistä.

Kiehtova tie tai polku kuvassa on kaareva ja mutkikas, ei missään nimessä liian suoraviivainen ja jäykkä. Kaareva polku jättää mielikuvitukselle tilaa, kun ei näe mihin se johtaa. Jotain jää mutkan taakse piiloon ja se viehättää.








Tämän tien nimesin Elämän tieksi. Sen päämäärä jää arvailun varaan, ei näe haarautuuko se vai jatkaako kaareutumista. Elämän tietä ei voi ennakoida, se on salaperäinen ja mystinen. Elämähän on suuri seikkailu, jossa ihminen matkaa tietämättä ennalta, mitä tulee tapahtumaan, milloin, missä, kenen kanssa ja miksi. Itse en olisi vielä muutamia vuosia sitten osannut arvata oman elämäni nykyisiä vaiheita, vaikka olisin yrittänyt. Elämä yllättää, aina ja yhä uudelleen. Miten kiinnostavaa ja jännittävää elää tätä seikkailua. Kuvat teistä ja poluista liittyvät siirtymiin ja muutoksiin ja uusiin asioihin, ne lähtevät jostakin ja johtavat jonnekin. Sekö siinä kiehtoo?

Jotain samaa on kuvissa ja näkymissä portaikoista ja portaista. Niissä aistii liikkeen tai ainakin mahdollisuuden siihen. Lankasuorat betoniportaat eivät herättele mielikuvitusta ja liian vauhdikkaat ja ahtaanoloiset kierreportaat aiheuttavat ahdistusta ja päänsärkyä. Lempeä kaarevuus ja mutkat sen sijaan antavat ajatuksille tilaa ja ilmaa.







Näiden elementtien lisäksi olen huomannut käveleväni vanhoissa rakennuksissa, kirkoissa ja kartanoissa niska kenossa. Jostain kumman syystä olen alkanut katselemaan rakennusten kattoja ja holvikaaria. Niissä on erittäin kauniita linjoja ja yksityiskohtia, jos sinne huomaa katsoa.









Ja vielä lopuksi, näkökulman vaihto virkistää joskus. Viime matkoillani olen katsellut ja kuvannut myös ylhäältä alaspäin, lintuperspektiivistä. Vanhassa arkkitehtuurissa ulkokatot ja kattonäkymät voivat olla harvinaisen kauniita, jos niitä pääsee katsomaan tarpeeksi korkealta. Tästä voi ottaa aasinsillan ihmiselämään, näkökulman vaihto voi avata uusia mahdollisuuksia ja rikastuttaa elämää yllättävän paljon.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Arjen onnenmurusia

Ihminen voi olla onnellinen pienistäkin asioista. Onnellinen varvastossujen kesäisestä läpsytyksestä, veden tunnusta vartalolla kun viimeinkin pääsi uimaan kuuman työpäivän jälkeen, laiturin natinasta paljaiden jalkojen alla, puusaunan tuoksusta, siitä jonka tuntee heti astuessaan  pukuhuoneeseen ennen saunan lämmitystä, saunamakkaran suolaisesta mausta. Kaikki aistit viestittävät kesää.









Onko ihminen onnellisempi  säilyttäessään lapsenomaisen kyvyn nauttia arkisista, pienistä ja tavanomaisistakin  asioista? Kyvyn ilahtua joka kesä hankkiessaan uudet varvastossut, taidon riemuita heittäessään talviturkin pois, ilon pukiessaan lempihameensa päälleen? Onnenmurusia jokapäiväisessä arjessa, pieniä hitusia, jotka tuottavat hyvää mieltä. Elämä on suurimmaksi osaksi arkea, miksi ei haluaisi olla siinä läsnä ja huomata ne pienetkin, hyvät asiat? Jos odottaa vain juhlaa ja suuria elämyksiä, voi jäädä paljon elämää huomaamatta ja elämättä. Kuitenkin onni on kudelma, joka muodostuu erilaisista säikeistä. Onnea ei voi ostaa kaupasta valmiina lahjapakettina.

Ja onko se edes lapsenomainen kyky? Miksi se ei voisi olla aikuismainen, viisas kyky ottaa avosylin vastaan se hyvä mitä tapahtuu ja mitä on? Sitä vähemmän hyvää tulee joka tapauksessa vastaan, halusi tai ei, miksi ei siis nauttisi koko sielullaan ja sydämellään onnenmurusia arkipäivässä. Mitä ne onnenmuruset kenellekin sitten ovat.




            Makoilu lauteilla ja katselu järvelle - onnenmurunen

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Metsä kutsui luokseen

Viikonloput viime aikoina, melkein kuin pieniä kesälomia. Luonto on kutsunut yhä enemmän luokseen, työn vastapainoksi nautin näistä pienistä irtiotoista. Enemmän kuin ihmishälinää ja vilkkaita kesätapahtumia haluan ympärilleni rauhallisia metsäpolkuja, sammaleisia kallioita, savuntuoksua nuotiopaikalla, askelten ääntä puusillalla, suopursun ja kielon tuoksuja, tupasvillan tuulessa huojuvien tupsujen varjoja.








Luonnossa näkee kauniita yksityiskohtia, jos huomaa katsoa. Kaikki erittäin suuri kohauttaa, kuten korkea ja jyrkkä kallio. Pienikin voi olla kaunista, kuten vanamon lehtien lankamaisesti kiemurtelevat varret pikkuruisine lehtineen. Saati kun vanamo alkaa vähän myöhemmin kukkia, sen hurmaavaa vaaleanpunaista kukkaa joutuu ihailemaan nöyrästi kumartuen tai maanrajaan kontalleen mennen, varsinkin jos haluaa nuuhkaista sen tuoksua. Jos siis näet metsässä kontallaan olevan, pää maan rajaan painetun ihmisen, selitys voi olla tässä....=)

Ketunleivän lehteä tulee maistaa vähintään pari kertaa kesässä tunteakseen sen happaman kirpeän maun suussaan. Tässä se oli valloittanut kasvupaikakseen ison kiven päällysen.








Mikäkö luonnossa  vetää puoleensa yhä uudestaan? Rauha. Tyyntyminen. Ydinminänsä tavoittaminen. Oma tila. Levollisuus. Seesteisyys. Tasapaino. Ahaa-elämykset senhetkisestä luonnon, kasvien ja eläinten tilasta ja havainnoista. Luontoon ei kyllästy koskaan, se antaa aina omastaan kitsastelematta. Vähäeleisesti, mutta vaikuttavasti. Kauneutta yllin kyllin silmille, jotka haluavat nähdä. Mielenrauhaa, sielunrauhaa, onnea.