Heikkoudesta

Kesän kenties kuumimman hellepäivän kuumimpien tuntien aikana vetäydyin kodin viileimpään tilaan, makuuhuoneeseen ja otin Tommy Hellstenin Saat mistä luovut-kirjan käteeni. Se oli vaikuttanut aihepiiriltään kiinnostavalta ja siksi se tarttui matkaani. Aloin lukea sitä ja melko nopeasti huomasin, että sehän käsittelee juuri sitä aihetta, joka on mietityttänyt minua jo jonkin aikaa, vahvuutta ja heikkoutta. Hellsten toivoo alkusanoissaan, että kirjaa ei lueta yhdeltä istumalta, vaan rauhassa ja annetaan kirjan lukea lukijaa. Ja niinhän siinä kävi, kirja alkoi lukea minua.

Erityisesti lause "Ihmisen olemukseen kuuluvia suuria salaisuuksia on, että hän löytää identiteettinsä löytäessään heikkoutensa" kosketti. Tämä lause ja kaikki se, mitä Hellsten sen jälkeen kirjoittaa,  pysäytti kertakaikkiaan ja tajusin siinä samassa  erään oman heikkouteni. Olen pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, vaikkakin samalla tiedostanut  heikkouksien olevan  osa minua.

Lukiessani tätä kirjan kappaletta eräs  heikkouteni  selkeni kristallinkirkkaaksi ja se sykähdytti minua sydänjuuria myöten. Olen tiennyt olevani herkkä tässä asiassa, mutta tästä näkökulmasta en ole asiaa ennen pohtinut. Olen itsenäinen nainen, joka on opetellut pärjäämään  omillaan tilanteessa kuin tilanteessa. Ennen kuin pyydän apua, olen pyrkinyt ratkaisemaan ja selvittämään asiat itse. En ole aina myöntänyt itsellenikään, että tarvitsisin toista ihmistä. On ollut erilaisia elämäntilanteita, jotka ovat opettaneet selviämään yksin. Tiukkoja paikkoja, joissa olen  näyttänyt läheiselle ihmiselle avuntarpeeni ja hätäni syvyyden. Mutta avunpyyntöni on tullut torjutuksi. Jos näin käy kovassa paikassa pariin otteeseen, apua ei enää kohta pyydäkään, vaan yrittää selvitä itsekseen. Ja kovilla paikoilla en nyt tarkoita auton renkaiden vaihtoa enkä muutakaan sen suuntaista.

Joskus aivan vieras ihminen on osoittanut niin suurta empatiaa ja myötätuntoa vaikeassa elämäntilanteessa, että sen vastaanottaminen on saanut liikuttumaan. Jos ei ole tottunut saamaan tukea lähipiiriltään vaikeassa tilanteessa, sen saaminen ventovieraalta on häkellyttävää. Tälläinen tilanne on saanut minut pohtimaan vahvuutta ja heikkoutta ja sitä, voiko olla molempia yhtä aikaa.

Nyt tässä hetkessä tiedostan ja myönnän uuden asian itsestäni. Tarvitsen toisia ihmisiä eikä minun tarvitsekaan pärjätä kaikessa yksin. Enkä haluakaan.

Herkässä

Herkkyys ja hauraus ovat läsnä, vaikka tuntee olonsa yleisesti ottaen vahvaksi. Tätähän olen miettinyt ennenkin, voiko olla samaan aikaan vahva ja hauras. Tuntuu, että pinnan alla on hauras ja toisinaan  vielä herkempi kuin yleensä. Aistit ja intuitio viestittävät asioita, joita ei päällisin puolin muuten huomaisi. Olen oppinut luottamaan intuitiooni, se on monesti ollut oikeassa, vaikka on se joskus antanut vääriäkin signaaleja. Pienen pienistä tiedon murusista aistit keräävät informaatiota ja intuitio vahvistaa tuntemukset. Intuition kertomaa on vaikea perustella, se on sisäinen tunne jostakin, joka väläyksenomaisesti tulee tietoiseen mieleen. Ja kun se on sinne välähtänyt, sen kertomaa ei voi enää jättää huomiotta. Eri asia on, miten toimii sen välittämän tiedon johdosta tai varassa.

Tuntuu, että herkkyys kuunnella intuitiota vaihtelee. Näin olen kokenut. Tietoinen mieli  haluaa joskus olla vahvempi eikä tahdo antaa intuitiolle painoarvoa. Tai sitten yksinkertaisesti on niin, että intuitio on eri tilanteissa ja aikoina  vahvempi tai heikompi. Vuosien myötä olen tiedostanut intuition olemassaolon selvemmin, sille on tullut nimi. Nuorempana pidin sitä mutu-tuntumana tai epämääräisenä tunteena, jota en osannut perustella.

Mutta herkkyys. Ja hauraus. Ne tekevät haavoittuvaiseksi, alttiiksi. Ja  mietteliääksi.



                 Jäljenjättäjä - Tiina Kivinen

Hiljaisuudesta

Eilinen työmaameteli sai miettimään hiljaisuutta, työmaalla jyrräsi ja kolasi kone vielä illalla puoli yhdeksän aikaan. Suomalaisina olemme tottuneet hiljaisuuteen  enemmän kuin muut eurooppalaiset, pitkälti laajojen metsiemme ja harvan asutuksemme tähden. Metsien ja järvien maassa  asutaan  väljästi verrattuna muuhun Eurooppaan ja kesäisin riennämme vielä mökeille lepuuttamaan korviamme. Hiljaisuudentarpeemme ja -sietokykymme ovat  vanhaa metsäläiskansan perua.

Luonnon rauhassa viihdymme, kuka enemmän kuka vähemmän. Kaikilla lienee  jonkilainen luontosuhde, vaikka eläisi ja asuisi kaupunkialueella. Nykyelämä on kuitenkin äänekästä ja hiljaisuus ei olekaan enää itsestäänselvää. Hiljaisuuteen ja sen puuttumiseen on alettu kiinnittää huomiota ja  asiaa on alettu myös tutkia. Melun kasvaessa hiljaisuutta on alettu arvostaa enemmän ja nähdään, että sitä pitää myös suojella.

Tutkittaessa on havaittu, että luonnon omat äänet voivat häivyttää ihmisen aiheuttamia ääniä. Luontokaan ei ole juuri koskaan täysin hiljainen, vaan tuottaa omia ääniään. Hiljainen ei ole sama kuin äänetön.

Hiljaisuuden kaipuusta kertovat myös hiljaisuuden retriittien suuri suosio. Se on hiljaa oloa yhdessä, toiset kokevat samantyyppistä mökillä tai vaelluksella ollessaan.

Hiljaisuuden kohtaaminen itsessään vie lähemmäs syvintä omaa itseä. Koen sen rikastuttavana ja  rauhoittavana. Hiljaisuudessa kuiskauskin kuuluu hyvin.

Äänimaailmasta toiseen

Aamulla silmät avatessani  kuulen  heti äänimaailman muutoksen. Avoimesta ikkunasta kuuluu liikenteen huminaa, vaikka isommat tiet ovatkin etäämmällä. Toisen puolen ikkunoista tulvivat sisään rakennustöiden äänet miesten aloitettua työnsä varhain. Kuorma-autot jyrisevät tullessaan ja mennessään, jossain paukkuu vasara, monenlaiset työn äänet kulkeutuvat sisään. Tiedostan palanneeni keskelle jatkuvaa erilaisten äänten tulvaa, melkein kakofoniaa. Arjessa korva tottuu näihin eikä niitä juuri huomaa, missä on elämää on myös ääntä. Mutta juuri tänä aamuna korvani rekisteröivät nämä äänet selkeästi, ovathan ne saaneet levätä erilaisessa ympäristössä ja kuunnella lempeämpiä ääniä.

Laineen liplatus kalliota vasten, lintujen moninainen viserrys, kimalaisten surina, lautalattian narina, tuulen henkäykset, puiden lehtien havina, tulen ja liekkien räiskintä, puuveneen kohina vedessä - kesän lempeitä ääniä. No olihan siellä joukossa itikoiden ininääkin ja märkien sukkien lotinaa läpimärissä saappaissa. Äänimaailma oli kuin kokonaan toisesta maailmasta, hiljaisemmasta, levollisemmasta, rauhallisemmasta. Siinä maailmassa on hyvä pysähtyä katsomaan järvelle ja antamaan ajatusten leijailla. Aikakin  pysähtyy. Järvi niinkuin tulikin vangitsee katseen.

Tutut näkymät tuovat mieleen muistojen kerrostumat. Katsellessaan ympärilleen näkee ne kaikki yksityiskohdat, joita jo lapsenakin katseli. Tuossa tuokin kulunut ovenkahva tai säiden syömä hirsiseinä. Ruostunut hevosenkenkä ja vanhanaikainen, kaunis sarana. Leveä lattialankku ja ajan hapertamat verkot. Pidän vanhoista esineistä ja niiden kuluneista pinnoista. Ajan patina on kaunista ja vanhat käyttöesineet kertovat menneistä tavoista.

Elämän aarrearkkuun taas lisää laitettavaa. Runsain mitoin onnenmurusia.

Täysiä siemauksia

Keväällä  kirjoittelin siitä, kun elämässä joka rintamalla  vyöryi tapahtumia kuin nopeutettuna. En pysynyt mukana, halusin hidastaa tahtia. Keskellä sydänkesää tai jo aiemminkin, tilanne on seestynyt. Viimeiset langanpäät solmittiin ja asiat saatiin päätökseen, mikä helpotus. Tästä kesästä ja lomasta olen nauttinut täysin siemauksin. Kun mielessä ei ole turhaa ruuhkaa, näen ja koen kaiken elämän rikkauden ja täyteyden paljon selvemmin. Sielu on herkistynyt tuntemaan.

Luontoon en kyllästy koskaan. Se tarjoaa elämyksiä ja kokemuksia vuodesta toiseen. Yhä uudelleen koen uutta ja ihmeellistä. Ja oma viehätyksensä on niissä tutuissakin paikoissa.  Kesä on ihanteellista aikaa liikkua luonnossa, koska silloin pääsee havainnoimaan suurta joukkoa selkärangattomia ja kukkivia kasveja.

Muistan aina erään työhaastattelijan ilahtuneen kysymyksen  hänen  huomattuaan CV:ssäni harrastuksissa maininnan hyönteisten tarkkailusta. Ja kyllä, minä tosiaan tykkään tarkkailla kaikkia niitä pieniä otuksia luonnossa. Niin ja siinähän kävi sittemmin niin, että tämä samainen haastattelija sitten palkkasi minut. En pelästyttänyt häntä erikoisen oloisella mielenkiinnon kohteellani.

Esteettisiä ja mieltä avartavia kokemuksia saa myös taiteesta. Kävin katsomassa kesäisen ulkoilmataidenäyttelyn, teokset olivat moderneja. Eniten pidin tällä kertaa tästä viehkosta teoksesta, josta nämä kuvat ovat vain osa. Rakenteeltaan teos oli kuin nukkekoti, jossa oli erilaisia huoneita.


Kaikki on valmiina sinua varten - Noora Schroderus

Hyvä mieli

Hyvä ruoka parempi mieli sanotaan mainoksessa ja tottahan se onkin, kun nälkä on tyydytetty on mielikin parempi. Nälkäisenä pienetkin asiat voivat tehdä kiukkuiseksi eikä voi ajatella paljon muuta kuin ruokaa.

Mutta on muitakin hyvän mielen tuottajia. Kun tekee jotain itselleen mieluisaa asiaa, mieliala kohentuu ja muut asiat unohtuvat. Harrastukset ovat oivia  hyvän mielen tuojia. Harrastukselleen  haluaa antaa aikaa ja panostaa ehkä muutenkin, hankkimalla vaikka  varusteita ja välineitä. Joskus harrastukseensa hurahtaa ja innostuu siinä määrin, että toiset alkavat nähdä esim. puutarha- tai urheiluhulluna. Puutarhahullun pihassa nurmikon pinta-ala pienenee vuosi vuodelta uusien istutusten vallatessa siltä alaa. Hänen kirjahyllynsä täyttyy pikkuhiljaa kasviaiheisista kirjoista ja siemenluetteloita ropsahtelee postiluukusta joka vuosi enemmän ja enemmän. Itse puutarhuri viettää kaiken liikenevän aikansa mieluusti kukkiensa ja muiden kasviensa keskellä peppu pystyssä hellimässä  ja hoivaamassa niitä.

Tänään katselin lammella kalassa olevaa pientä poikaa isänsä kanssa. Puuha näytti olevan molemmille kovin mieluisaa, kalaa narrattiin kolmatta tuntia. Poikakin jaksoi keskittyä onkimiseen erinomaisesti, he kalastivat kaikessa rauhassa ilman jatkuvaa tarvetta puhua. Mieluisaa oli varmasti onkimisen lisäksi yhdessäolo. Uimaankaan eivät kerinneet tai malttaneet, kun oli muuta tärkeämpää tekemistä.

Tehdessään sitä, mistä oikein pitää ja nauttii, voi saavuttaa flowksi kutsutun tilan. Tilan, jossa aika ja paikkakin voivat menettää merkityksensä, tekeminen vie niin  mukanaan.  Kun asiasta ja tekemisestä innostuu, flowhun sujahtaa helposti ja sen voi samanaikaisesti myös tiedostaa. Flow jos mikä tuo hyvän mielen.

Usein hyvän mielen tuovat toiset ihmiset. Kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa. Ihmiset voivat olla tuttuja tai tuntemattomia tai rakkaita lähimmäisiä. Yllättävä kohtaaminen vieraan ihmisen kanssa puolueettomalla maaperällä, avoin läsnäolo hetkessä saattaa kääntää mitäänsanomattoman päivän positiiviseksi. Näin voi käydä jopa moottoritiellä ja elämän yllättävyyden todisteeksi jopa kahteen kertaan. Tällä viikolla jatkoin  matkaani kääntymättä ja sain samalta hurmurilta hyvästiksi lentosuukkoja niin pitkään kuin katsoin.....=)

Oma perhe ja lähimmäiset ovat liki aina ykköspaikalla, kun listataan elämän tärkeimpiä asioita. Ja niinhän se on, ihmiset ja ihmissuhteet ovat tärkeimpiä elämässä. Jos sillä osa-alueella on ongelmia, se tuottaa paljon pahaa mieltä ja huonoa oloa. Ja vastaavasti, kun ihmissuhteet ovat kunnossa, niistä saa valtavan määrän hyvää mieltä ja energiaa. Ihminen on tunteva olento ja tunteet vaikuttavat oloomme ja mielentilaamme hyvin paljon, tiedostamme sitä tai emme.

Tämän päivän hyvän mielen tuottajia ovat tähän asti olleet mm. uinti sudenkorentojen kanssa lammella, kymmenien sinisiipien havaitseminen ja  kypsymässä olevien lakkojen näkeminen.

Maalaismaisemissa

Ihastuin ikihyviksi, kun näin lähellä kotiani pellolla heinäseipäitä. Se toi nostalgisen vivahteen maisemaan, joka kyllä muutoinkin on lähes täysin maalaismaista. Kameraa ei tietenkään ollut mukana ja päätin palata seuraavana päivänä kuvaamaan heinäseipäitä.

Seuraavana aamuna lähdin heti aamusta lenkille ja varasin kameran mukaani. Ilma oli hiostavan kuumaa  jo aamulla varhain ja kävelin hitaasti heinäpellon suuntaan. Heinäpelto jäi piiloon ihan viimeiseen hetkeen asti ja aloin jo ottaa kameraa valmiiksi käteeni. Mutta mitä ihmettä näinkään saapuessani pellon laitaan, heinäseipäät olivat kadonneet yön aikana! Pysähdyin katsomaan peltoa ja totta se oli, ei yhtä ainutta heinäseivästä missään. Seisoskelin hetken hämmentyneenä pellon laidalla ja tajusin kovan helteen kuivattaneen heinät nopeasti. Ne oli jo kerätty ja viety pois ja seipäät myös. Mikä pettymys, seipäät olivat ilmaantuneet siihen lomamatkani aikana ja ehdin nähdä ne vain vilaukselta edellisenä iltapäivänä ohi ajaessani.

Lapsuudessa mummolassa olimme heinän teossa sedän ja isän apuna. Tehtävämme oli laittaa seipäisiin tikut miesten nostellessa heinät seipäälle. Pellolla oli tukalan kuumaa, vaikka päällä oli vain uimapuvut. Paarmat olivat kiusana. Heinänsänkikin raapi paljaita nilkkoja.

Kaikista mukavinta oli silloin, kun kuivat heinät vietiin navetan yläkertaan ja meidän lasten tehtävänä  oli hyppiä heinien päällä, että ne menisivät tiiviimmin. Kerrankin oli luvallista hyppiä jonkin päällä! Mummolassa ei ollut enää lehmiä, mutta heinät olivat suomenhevosruuna Jukalle. Sille, joka kurkisteli uteliaasti tallin avoimesta ikkunasta, kun sen ohi meni huussiin. Se ojenteli päätään ja yritti huulillaan hepluttaa ohimenevää ihmistä. Mummolassa oli peräjälkeen parikin Jukka-hevosta ja toiset Jukat olivat ystävällisempiä kuin toiset. Erästä Jukkaa vähän pelkäsin, ajattelin sen puraisevan minua. En tiedä, olisiko se oikeasti puraissut, mutta sillä oli taipumus potkia. Sitä Jukkaa piti vähän varoa.

Mummolaan matkaan tänäkin  kesänä vielä. Kierrän kaikki huoneet ja kaikki rakennukset, myös navetan ja tallin. Navetta ja talli olivat lapselle hyvin mielenkiintoisia, täynnä merkillisiä varusteita ja välineitä. Itse asiassa ne viehättävät minua vieläkin, vanhat työkalut sun muut. Haluan katsoa niitä ja vähän hypistelläkin joitakin. Se vaan kuuluu asiaan joka kesä. Ja sen haluan tehdä itsekseni, omissa muistoissani ja ajatuksissani. Minähän muistelen enemmän kuin ennen, tälläistäkö se on olla keski-iässä?.........=))

Laiskottelun autuaaksi tekevä voima

Uinailla, nukkua retostaa, vedellä sikeitä, vetää hirsiä. Torkkua, levätä, makoilla, ottaa tirsat. Ottaa päiväunet, ettoneet, tupluurit tai päikkärit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Toiset sanovat, että aikaa ei kannata tuhlata nukkumiseen. Olen aivan toista mieltä. Nukkuminen on ihanaa eikä se ole mitään tuhlaamista. Vanhan sanonnan mukaan se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Minä laitan sitä rahaa pankkiin säännöllisen runsaasti ja hyvillä mielin. Olenko nukkujanainen? Olen. Enkä edes häpeä tunnustaa sitä, pidän nukkumisesta. Nautin häpeämättömästi laiskottelusta ja unien katselusta. Mikä onkaan ihanampaa kuin vaipua pehmeään vuoteeseen, kun tuntee itsensä uupuneeksi. Lipua höyhensaarille salaiseen maailmaan. Seikkailla unimaailmassa ja antaa kehon ja mielen levätä.

Kun oikein väsyttää, silmä lumpsahtaa kiinni ja uni tulee sekunnin murto-osassa. Jos sattuu olemaan istuallaan, pää repsahtaa alas. Silloin ei kannata olla auton ratissa.

Nukkumapaikkoja on ollut erilaisia; heteka, teltta, laavu, puolijoukkueteltta, junan makuuvaunu, lukematon määrä erilaisia sänkyjä kyläpaikoissa lapsuudessa, vesisänky, auton takapenkki. Mikään ei silti vedä vertoja yhdelle sängylle. Oma sänky paras sänky.

Mikä nukkumisessa on niin ihanaa? Lepo. Täydellinen rentoutuminen. Vetäytyminen toiseen, salattuun ja henkilökohtaiseen maailmaan. Nukkuminen voi joskus olla  pakoa, hetken siirtyminen pois huolista ja murheista. Se voi olla myös hengähdystauko kivusta, jos saa kivulta nukuttua. Mutta ennen kaikkea se on lepoa.

Luovuuskin vaatii joutilaisuutta. Kiireessä ja väsyneenä ei luovuus kuki, päinvastoin. Raukea joutilaisuus ja rentous, ajatuksen vapaa leijailu ja ideat alkavat tupsahtaa mieleen kuin itsestään. Joutilaisuudesta kasvaa aktiivisuus. Jokaiselle työpaikalle tulisi määrätä sänky tai sohva pakolliseksi varusteeksi. Olen onnekas, työpöytäni vieressä on pehmeä sohva. Työnantajani on ollut kaukaa viisas.....=)

Neiti kesäheinänä ollessa saa nautiskella levosta ja raukeudesta sydämen kyllyydestä. Ajankulun seuraamiseksi riittää aurinkokello. Viikonpäiväkin jo unohtunut, eikö nyt olekaan maanantai?

Kauneutta minne katsookin

Nyt on runsaudenpulaa luonnon kauneudesta. Minne katseensa kääntääkin, näkee kauneutta. Kotipihat ja puutarhat hehkuvat kukkaloistossa ja vihreän paljoudessa keskellä kesää. Uhkeat pionit ylvästelevät valtavilla, raskailla kukillaan saaden kasvien varretkin painumaan maahan kukkiensa painosta.

Varsinkin tähän aikaan  kesästä kaipaan entisen puutarhani pioneja, uhkeista uhkeinta Sarah Bernhardia ja pienempikukkaista, hurmaavan keimailevaa Bowl of Beautya. Sain niiden alut äidin kukkamaasta, hän oli saanut ne naapurin mammalta, joka puolestaan oli saanut ne joltain jne. Pionit olivat vanhaa kantaa ja siksikin arvokkaita. Juurruttuaan maahan ne kukoistivat ja valloittivat yhä runsaammalla ja hehkeämmällä kukinnallaan. Mikä onni olikaan leikata rehevistä kasveista muutamia kukkivia oksia maljakkoon sisälle. Maljakollinen pioneja saa huoneen kuin huoneen tuntumaan  ylelliseltä.

Puutarhojen hoidettu kukkaloisto antaa esteettistä nautintoa katselijalle, vaikka itse olenkin aina ollut enemmän puolivillien, rehevän runsaiden salaisten puutarhojen ystävä. Niissä on jotain lumottua, salaperäisiä nurkkauksia, hämyisiä, mystisiä  kulmauksia, satumaista hehkua ja tarinallisia näkymiä. Ne ruokkivat mielikuvitustani ja ajatus lähtee helposti lentoon. Harvoin niitä kylläkin näkee, ihmiset haluavat tiukkoja asetelmia ja suoria linjoja puutarhoihinsa, nypittyjä ja harvaan istutettuja kukkapenkkejä ja sotilaallisen suoria laatoituksia ja kivierämaita. Kertookohan se ihmisestä itsestäänkin, millaisen puutarhan rakentaa? Jos näin on, olen siis rehevän villi ja salaperäinen, hämyisiä hetkiä rakastava mystikko. 

Villissä, hoitamattomassa luonnossa näkee paljon kaunista. Kaikki sitä eivät  huomaa, vaikka luonto on silmien edessä lähes joka puolella. Hoitamattomat tienpenkat ilahduttavat minua joka ikinen kesä luonnonkukkineen ja heinineen. Juuri äsken ajoin rannalta kotiin ja ihastelin  tienvieren herkkiä matarapilviä, seasta nousevia eri heiniä, joenpenkan sinisenä hehkuvia rantatädyketyppäitä, piikikkäitä,  vahvan violetteja ohdakekasvustoja. Luonnonkukkien määrä on huimaava ja niiden runsaat, luonnon oman käden muovaamat sekakasvustot ovat suloisia katsella.



           Suuri lentäjä - Inari Krohn

Hoitamattomat, kukkivat tienpenkat ovat myös perhosten paratiisi ketojen ja niittyjen kadottua lähes kokonaan. Perhosbongailija voi kuulemma tienpenkkoja ja joutomaita tarkkailemalla nähdä suuren lajimäärän perhosia.

Herkkää ja samalla vahvaa kauneutta ja lentotaituruutta olen tänä kesänä saanut ihailla enemmän kuin koskaan, olen nähnyt lukemattoman määrän korentoja. Olen tainnut liikuskella niiden lempipaikoilla paljon, järvien ja jokien rantamilla ja suomaisilla seuduilla ja soilla. Eräs sudenkorento istahti hetkeksi olkapäälleni, mutta jatkoi matkaansa siinä samassa kun käänsin päätäni tarkastellakseni sitä. Pienen hetken olin puettuna upealla, elävällä korulla.

Kauneutta yllin kyllin, nämä vain muutama poiminta jotka halusin jakaa. Katso ympärillesi, näe kaikki se kauneus, joka sinua ympäröi. Huomaa hurmaavuus ja lumo ja nauti siitä. Olemme osa sitä, eikö olekin kesäisen lempeä ajatus?