lauantai 22. syyskuuta 2012

Sadepisaroita aamunkajossa

Elämällä on aikansa ja jonain päivänä se loppuu meiltä kaikilta. Ajatteletko sitä koskaan vai onko se liian pelottava ja ahdistava ajatus?

Joissakin elämäntilanteissa kuolema tulee lähelle ja ajatuksiin arjessa. Kun läheinen ihminen kuolee tai sairastuu hyvin vakavasti, kun Suomessa tai maailmalla tapahtuu jokin järkyttävä tapahtuma tai lukee tositarinaa koskettavasta ihmiskohtalosta. Tai jos itse sairastuu vakavasti ja huoli valtaa mielen. Silloin kuolema on lähempänä  ja sen ajatteleminen voi tuntua niin pelottavalta, että sen torjuu kaikin keinoin.

Noissa tilanteissa en itse ole kokenut kuolemanpelkoa, vaan vahvasti tiedostettua elämänhalua. Voimakas halu elää ja kokea vielä paljon nousee päällimmäiseksi. Tiedostaa, että tulee se hetki, jolloin elämä loppuu, mutta ei tahdo sen tulevan vielä pitkään aikaan. Paljon on elämää vielä elämättä ja asioita kokematta. Ja kuitenkin tajuaa, että etukäteen ei lähdön hetkeään tiedä.






Moni ei tahdo näitä asioita ajatella saati niistä ääneen puhua. Se voi olla vaikeaa ja  liian raskasta  ja sanoja on vaikea löytää. Mutta kuolema on osa elämää yhtä lailla kuin syntymä. Se tulee aikanaan, ei se tule sen nopeammin tai hitaammin  jos sen tiedostaa tai siitä puhuu. Syntyä, elää ja kuolla, se kuuluu ihmiselämään.

Ihmetteletkö, miksi näitä pohdin? Omassa elämässäni  havahduin  elämän rajallisuuteen  ja se vaan vahvisti entisestäänkin voimakasta elämänhalua. Tunnen  sitkeää  elämänvoimaa  ja luottavaista rauhaa. Elämä kaikkine mausteineen, myös suolaisine kyynelineen toisinaan, maistuu. Tässä hetkessä juuri nyt on levollisuutta, lämpöä ja rauhaa. Sellaista lauantaiaamun onnea....=)





On hyvä välillä miettiä syntyjä syviä, se auttaa näkemään  selvästi, mikä elämässä on todella tärkeää. Ja sitä tärkeää haluaa vaalia ja ruokkia. Haluaa pitää siitä huolta ja näkee sen arvon.

Mikä on sinulle tärkeintä elämässäsi? Huomaatko sen arvon ja muistatko  vaalia sitä arjen kiireissäkin?

12 kommenttia:

Evangelina kirjoitti...

Hei, pistitpäs ajattelemisen aihetta...Itse olen kuoleman kanssa tekemisissä työni kautta melko tiheään. Vanhan ihmisen kohdalla näen sen luonnollisena jatkumona elämänkaaressa. En näe sitä suinkaan lopullisena vaan se voi olla myös alku jollekin uudelle...Nuoren ihmisen kohdalla poismeno on ehkä vaikeampi hyväksyä.Kukaan ei osaa sanoa kuinka kauan täällä tallustellaan, siksikin haluan elää tätä elämää niin että viimeisen matkan koittaessa jäjelle jäisi muisto, että pienistäkin asioista voi nauttia ja olla onnellilnen. Hyvää viikonloppua!

FeminineApproach kirjoitti...

Kiitos kommentistasi Evangelina. Arvelin, että aihe on liian vaikea kommentoitavaksi ja siksikin olen iloinen, että jaat ajatuksiasi.

Hieno oivallus, että onni löytyy pienistäkin asioista. Arkea ja pieniä asioita suurin osa elämää on ja jos niistä ja kustakin elettävästä hetkestä osaa nauttia, aina parempi.

Katriina kirjoitti...

Yhä useammin on tullut mieleen, että elämä on juuri nyt ja tässä, kaikki voi loppua milloin vain. Eniten ajattelen tätä vanhempieni kanssa jutellessa: ihme että he ovat vielä olemassa, ja jo huomenna voi olla toinen tilanne.

Anonyymi kirjoitti...

Onneksi ei tiedä milloin kuolee. Ja vielä kamalampaa olisi tietää milloin joku toinen kuolee.
Mutta kyllähän sitä omaa elämäänsä ja kuolemaansa joskus miettii. Jonkinsortin uskovaisena siihen yhdistyy taivaskaipuu, ja se ettei kaikki ole silti tässä. Mutta toki tälläkin elämällä arvonsa.

Mutta toki erityisesti vanhemmista sukulaisista tietää, että aika lähenee. Joskus olen miettinyt, että mitä pitäisi kysyä/keskustella, nyt kun vielä voi. Useinhan todetaan, että niin paljon jäi kysymättä.
mitä te kyayiaitte?

mies

FeminineApproach kirjoitti...

Kiitos Katriina kommentistasi. Ymmärrän ajatuksesi vanhemmista, olen kokenut vanhemman menetyksen silmänräpäyksessä.

Niin, elämä on tässä ja nyt, sen kun itsekin aina muistaisi eikä esim. kantaisi huolta huomisesta.

Anonyymi, kiitos ajatuksistasi. Olen myös miettinyt, mistä tulisi vielä keskustella ja miten toimia, kun tiedän iäkkään äitini ajan olevan vähissä.

Yritänkin antaa hänelle aikaani, ihan arkisen yhdessäolon keinoin. Siten haluan kertoa hänelle, että hän on minulle tärkeä ja välitän hänestä. Näen hänen ilahtuvan ja virkistyvän siitä kovasti ja minullekin tulee hyvä mieli.

Anna kirjoitti...

Melko paljonkin on tullut näitä asioita ajateltua omien vanhempien ikääntyessä. Olen iltatähti, joten vanhempani alkavat olla lähempänä seitsemääkymmentä ja minä en vielä kolmeakymmentäkään. Vaikka tietää, että kuolema voi tulla minkä ikäisenä tahansa, tuntuu se tuskallisemmalta kun tiedostaa odottavansa puhelua vanhemman menetyksestä. Kuolinilmoitukset kiinnittävät huomion, koska yhä enemmän niissä on vanhempien kanssa samalla vuosikymmenellä syntyneitä ihmisiä. Etenkin tulee mietittyä elämänvaiheita ja sitä miten montaa sanottua asiaa tulee katumaan vaikkakin niitä on jo anteeksi pyytänyt. Nyt miettii myös pitäisikö tiettyjä asioita ääneen sanoa ennen kuin on myöhäistä.

Tärkeintä elämässä on elämän tasapaino. Se vaatii pysähtymistä arjen keskelle, jotta voi huomata hyvät asiat ja nauttia niistä. Liian kiireinen elämänrytmi tekee sokeaksi ja pienistä asioista iloitseminen unohtuu. Uskon elämän olevan tasapainossa kun siinä on enemmän hyvää kuin huonoa.

Nyt menen nauttimaan sunnuntaiaamustani sohvalle television äärelle sukkapuikkojen kanssa.

AAMU kirjoitti...

Se, että kuolema hipaisee, rauhoittaa - siellä se on odottamassa, meitä kaikkia.

Anonyymi kirjoitti...

kiitos.
ajan antaminen on hyvä ja sanallinenkin palaute vaikka jälkimmäinen vähän hankalaa aina onkin, kun ei ole ollut tapana vanhempien kanssa.
Ja ennenkaikkea se, että antamallahan saa, ei ole pelkkä klisee.

Muistan jo edesmenneen vanhemman sukulaisen, jolle halaaminen oli tärkeää. Hienoa kun uskalsi ehdottaa sitä. Vuodeosastoilla jne käydessä voisi joskus pitää kädestä kiinni, silittää tai jopa hieroa jalanpohjia. Toki tilanteesta ja ihmisestä riippuen.

s*littäjämies

FeminineApproach kirjoitti...

Anna, kiitos kun jaoit pohdintaasi, luin sitä suurella mielenkiinnolla, siinä on hyvin paljon samankaltaisuutta kuin omissa ajatuksissani. Oikein ihanaa sunnuntain jatkoa sinulle!

Aamu, annoit ajattelemisen aihetta. Näkökulmasi on minulle uusi ja sitä pohdin tänään ja varmasti myöhemminkin. Kiitos, kun avasit uuden näkökulman asiaan! Ja levollista päivän jatkoa sinulle.

S, ei ollut tapana meilläkään sanoin rakkaudesta ja välittämisestä kertoa, vaan käytännön teoin. Olen opetellut sitä aikuisena omissa ihmissuhteissani. Tuo hellyyden osoittaminen silittämällä tai kädestä pitämällä on hyvä tapa, jos sanoin ei tunnetta saa esiin tuoduksi. Mukavaa päivän jatkoa myös sinulle!

Birgitta kirjoitti...

Sattuipas tämä nyt kohdalle. Kävin juuri rakkaan ihmisen hautajaisissa ja sieltä palatessa tajusin miten vähän kuolema pelottaa. Se ei siis kai pelota. Suru tietysti kulkee mukana, jokin on pois tästä fyysisestä maasta, vaikka muistot jäävät.

Minä niin vahvasti uskon hyvään ja siihen, että jokin osa meistä (olkoon se vaikka sielu) jatkaa oloaan jollain tavalla, jossain olomuodossa.

Nuorena ollessani ikäiseni ystävä kuoli, hän sanoi niin kauniisti vahemmilleen, ettei mitään hätää ole, että kaikki on hyvin. Sen jälkeen en ole voinut olla toista mieltä asiasta, hän varmasti tiesi asiasta paljon enemmän kuin minä, sillä aikaa hänellä ei ollut enää kovinkaan paljon.

Jos mietin omaa elämänhalua, niin kyllä se on kova. Vaikka kipuja on välillä ollut paljonkin, niin jokin ihme saa sitkeästi tekemään työtä sen eteen, että elämä olisi hyvää ja parempaa.

Kunpa sitä hyvää ja parempaa voisi jakaa enemmän toisille. Siinä olisi hyvä elämäntarkoitus =)

Jaana kirjoitti...

Löysin blogiisi blogilistan kautta, tulen jatkossakin vierailemaan :)
Kauniita kuvia, ajattelemisen arvoisia tekstejä Sinulla!

FeminineApproach kirjoitti...

Kiitos kommentistasi Birgitta. Hyvän ja paremman jakaminen toisille - erinomainen ja tavoittelemisen arvoinen elämäntarkoitus!

Minäkään en koe kuolemanpelkoa, mutta kipua pelkään. Kipukynnykseni on kai alhainen, en kestä kipua kovinkaan hyvin. Vaikka menenkin lääkäriin vasta, kun suurinpiirtein on "pää kainalossa"....

Sinullekin kipu on siis tuttu. Sanoistasi ja ajatuksistasi välittyy kuitenkin hienon hieno elämänilo ja riemu - upea asia! Oma iloni joskus katoaa takavasemmalle, kun oikein sattuu.

Mutta juuri nyt ei satu mihinkään, vaan olo on mitä auvoisin, tästä hetkestä täytyy nyt nauttia....=)

Kiitos Jaana ja lämpimästi tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan....=)