maanantai 19. joulukuuta 2011

Maailman kautta

Kävelen kirkkoon hiljakseen. Matka ei ole pitkä, muitakin näkyy olevan matkalla samaan suuntaan. Kirkko on kaunis, vanha puukirkko. Sen valot loistavat kirkkaina pimeässä illassa. Nousen mäen ylös ja astun kiviportaille. Ovi on suuri ja painava. Sen avattuani sisältä kuuluu vaimeita, rauhallisia ääniä ihmisten etsiessä oman paikkansa.


Istun takavasemmalle. Vähitellen kirkko täyttyy, tyhjiä paikkoja ei juuri näy. Urut alkavat soida ja musiikki täyttää juhlavan tilan. Laulamme yhdessä rakkaimpia joululauluja, kukin äänellään. Tunnelma on levollinen, ihmiset rauhoittuvat kuuntelemaan tai laulamaan.


Viimeiseksi laulamme  Maa on niin kaunis. Sen laulaminen valmistaa lähtemään. Kohti omaa joulua, joka on jo ihan ovella.





Maa on niin kaunis

(B.S. Ingemann, suom. Hilja Haahti, saksalainen sävelmä 1800-luvulta)


Maa on niin kaunis,
kirkas Luojan taivas,
ihana on sielujen toiviotie;
Maailman kautta
kuljemme laulain,
taivasta kohti matka vie.


Kiitävi aika,
vierähtävät vuodet,
miespolvet vaipuvat unholaan;
Kirkasna aina
sielujen laulun
taivainen sointu säilyy vaan.


Enkelit ensin
paimenille lauloi,
sielusta sieluhun kaiku soi;
Kunnia Herran,
maassa nyt rauha,
kun Jeesus meille armon toi!

tiistai 13. joulukuuta 2011

Ihanaa iltamusiikkia

Nyt nautin tästä musiikista. Kuuntele sinäkin se. Ota mukava asento, sulje silmäsi ja kuuntele. Anna ajatustesi lentää siihen suuntaan, mihin ne tahtovat mennä. Tai ole vaan, kuuntele ja rentoudu.

Musiikki vie  hyväilevän hiljaiseen olotilaan. Tilaan, jossa voi olla hetken aivan paikallaan, tyyntyä. Voi antaa jokaikisen solun  rentoutua, varpaista kasvoihin. Kasvot pehmenevät niiden rentoutuessa, olo lämpenee musiikin tasoittaessa päivän tapahtumat mielestä. Ihanaa musiikkia, voi että minä pidän tästä. Toivon, että sinäkin pidät.


maanantai 12. joulukuuta 2011

Lumoissa tienoon

Joulukuinen sunnuntai metsässä. Ensituntuma ei lupaa liikoja, pilvien peittämä taivas, ilma käsin kosketeltavan kosteaa, sohjoinen vajaan kymmenen sentin lumikerros reitillä, luonnon väripaletti niukka. Karpalopaikkanikin näyttää luotaantyöntävältä.






Kävelen metsään sisään. Alan nähdä ja aistia vähitellen enemmän. Kosteassa ilmassa on helppo hengittää, vaikka tunnen sydämeni hakkaavan jyrkässä, ripeässä  nousussa. Lähellä, mutta piilossa ääntelee vaimeasti punatulkku. Muuten metsä on hiljainen, äänetön. Vai onko sittenkään? Keskityn  kuuntelemaan. Askelten ääni kahlatessa ohuessa lumessa, lumi on pehmeää, suojalunta   ja tuntuu kahisevan jaloissa kävellessä. Puista tipahtelee pisaroita sulavasta lumesta, niiden ääntä kuuluu jokapuolelta. Pisaroita tuntee myös kasvoillaan. Linnut ovat yllättävän hiljaa, punatulkun lisäksi vain laiskahkoa variksen raakkua ja tinttien vaimeaa juttelua. Etäältä kuuluu liikenteen ääntä, se voisi kaikota äänimaisemasta. Muuten metsä on nautinnollisen vaimeaääninen.

Niukka väripaletti alkaa avautua, kaikki ei näytäkään enää ankean harmaalta tai ruskealta. Siellä täällä lumi on sulanut täysin metsänpohjasta ja sammalet hehkuvat vihreinä kuin smaragdit. Vihreät sammalet loistavat vahvoilla väreillään, kilpailevia värejä kun ei ole. Lisäksi märkä sammal hehkuu väriään voimakkaammin kuin kuivahtaneet, riutuvat sammalet. Hangella näkyy myös mielenkiintoisia , rengasmaisia jälkiä. Kuin joku olisi leikkinyt hiihtosauvan kanssa. Mutta ei kai täällä vielä voi hiihtää, luntakin vain vajaa kymmenen senttiä.





Kivien päällä sulava lumikerros on reunoiltaan kuin kristallia tai timantteja, läpikuultavaa, kimaltavaa, säihkyvää. Se näyttää suuren kiven jäkälöityneellä pinnalla kauniilta minun silmiini, pysähdyn tutkimaan niitä monessa paikassa. Tämä retken alussa vähän luvannut metsä alkaa kaunistua silmissä, se avaa kauneutensa katsojalleen ja kokijalleen hitaasti ja vähän kerrallaan. Kun malttaa edetä riittävän pienellä vauhdilla ja katselee ympärilleen metsässä, näkee, kuulee, haistaa ja aistii paljon enemmän.






















Tässä kangasmetsässä saa sellaisen metsäkokemuksen, jota metsältä haen. Haen metsästä rauhaa, elvyttävää ja eheyttävää voimaantumiskokemusta. Mahdollisuutta upota omiin ajatuksiinsa ja sisäiseen maailmaansa. Paluuta omaksi itsekseen arkipäivän hulinan jälkeen. Parhaiten se onnistuu yksin retkeillessä, silloin voi hyvällä omallatunnolla keskittyä täysipainoisesti omiin tuntemuksiinsa.

Hyvässä seurassa retkeily antaa eri asioita, enemmän yhteisiä kokemuksia ja elämyksiä ja mielenkiintoista metsän havainnointia yhdessä. Metsässä on mukavaa yhdessä, reitin valinnat ja hetkittäiset "hukassa olot" ovat kahden vähemmän huolestuttavia. Seurassa metsässä saattaa jäädä asioita luonnossa huomaamatta, mutta yhdessäolo on hauskaa ja pitkäkin matka taittuu kepeämmin.

Niin ja muuten - kyllä täällä voi jo hiihtää, ensimmäinen punaposkinen hiihtäjä tuli vastaan.....=)



Sumu peltojen yllä häilyy
puut uniset huokaavat.
Polun varrella kaarrellen päilyy
veet hopeanhohtavat.
Niin uuvun säveleen vienoon,
mi hiljaa humisten soi.
Olen loihdittu, lumoissa tienoon.
En irrota tahdo, en voi.

B. Gripenberg















lauantai 10. joulukuuta 2011

Unessa uni

Herkkä, hentoinen,  viikko sitten satanut ensilumi hupenee räntä- ja vesisateen myötä. Vielä hetken haluan ihastella ainakin kuvista neitseellistä lumikuorrutusta luonnossa.












































Ja vielä lopuksi Veijo Haakanan runo kokoelmasta Joskus vielä kerran. Pidän siitä kovasti. Tuota runoa voisi miettiä, kun kävelee metsässä.





Unessa uni

Nukuin metsään
rinteelle pienelle tasanteelle
tuskin louteeni mahtui.
Heräsin uneeni, unessa uni
ympärilläni suuri joukko
kaikenkarvaista väkeä, keskustelivat:

- Tämä on niitä. Ihminen.
- Näihin ei ole luottamista.
- Melkein kuuroja ovat.
- Sokeita.
- Pahoja ainakin.
- Tämä nyt ei ole tuhonnut teitämme, ei enää.
- Ei leiriydy mihin sattuu.
- Ottanut oppia kokemuksistaan.
- Halunnut nähdä ja kuulla. Pyytänyt.
- Minut kerran näki. Vilaukselta.
- Minut kuuli, kun olin hiljaa.
- Myös minut, minun hiljaisuuteni.
- Näitä ei enää monta ole...
- Mutta Rinteen Kivi ikävöi alas.
- Pitkästynyt oloonsa tässä.
- Kymmenentuhatta vuotta samalla paikalla.
- Eikä kukaan käy taputtamassa.
- Sen reitti käy tästä.
- Siinä päästäisiin yhdestä.
- Tai menetettäisiin yksi.
- Mitä sanoo Vanhin? Vanhempi kuin kivi...
- Tämän sanon: Vieriköön kivi vasta huomenna.
Sillä on aikaa enemmän kuin tällä.
Viekää kiiloja eteen, esteitä.
Otamme ne pois kun ihminen on lähtenyt.

Kun palasin sitä kautta
etsimään eilistä maisemaa
siirtolohkare siitä ylempää
viisi kuutiota tai kuusi
oli pyörinyt asentopaikkani yli.

Sen jälkeä seuraten
laskeuduin laaksoon sen luo
ja taputin sitä poskelle.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Itseä kuunnellen

Helpottavaa, kun tiedostaa jonkin ongelman. Tai nykyään kai pitäisi sanoa haasteen. Nykyään ei ole enää vaikeuksia eikä ongelmia, vain haastavia tilanteita ja asioita. No, joka tapauksessa. Melko nopeasti sen jälkeen, kun tiedostaa asian, jossa olisi jotain korjattavaa, huomaa helpottavan. Pelkästään se, että ymmärtää mistä kiikastaa, helpottaa jonkin verran. Ihminenhän on sellainen, että ajattelee helposti sitä kaikista huonointa vaihtoehtoa, jos ei vaivaavan asian tai vaivan syy ole tiedossa. Mielikuvitus lähtee laukkaamaan ja suurentelee asioita. Murehtii etukäteen turhaankin ja kantaa tarpeetonta huolien taakkaa. Sorrun helposti tähän. Pitää ihan opetella ottamaan rennommin.

Kun tajuaa, mistä jokin johtuu, voi omalta osaltaan tehdä sille jotain. Eikä mene energiaa hukkaan sen murehtimisessa, mikä on vialla. Sillä sitä se vie, on oikea energiasyöppö. Huolet ja murheet väsyttävät, kun taas ilo, rentous ja hyvä mieli antavat voimaa ja energiaa. Tämänhän me kaikki tiedämme, olemme kokeneet sen elämässämme.



 































Mutta kaiken nykymaailman kiireen ja hopun keskellä ihminen voi stressaantua, uupua, masentua. Hyvä alku on, kun näkee tilanteen, missä on. Tajuaa, missä mennään ja ottaa aikalisän. Yrittää tarkastella tilannetta realistisesti ja miettiä, miten tilannetta voisi korjata. Voiko ottaa iisimmin? Voiko hidastaa tahtia, tehdä rauhallisemmin? Voiko tehdä vähemmän? Voiko sanoa joihinkin asioihin ei?

Olen opetellut sanomaan ei. Olen opetellut olemaan armollisempi itselleni ja olemaan hoputtamatta itseäni. Tunnistan  kiirettä pukkaavat lisätyöt aiempaa selvemmin ja uskallan reagoida niihin päättäväisemmin. Aina ei voi venyä, kukaan ei jaksa venyä loputtomiin.

Tätä tulin miettineeksi, kun töissä törmäsin yllättäen tilanteeseen, jossa minulta odotettiin jälleen kerran  venymistä. Venymistä kuin kumilanka. Mutta kumilankakin voi napsahtaa poikki. Ennen kuin niin käy, kannattaa tarttua tilanteeseen. Työhyvinvoinnista huolehtiminen on meidän jokaisen asia.

































Pidä huolta itsestäsi, sinusta se kaikki lähtee. Rakasta itseäsi, helli ja hemmottele. Kun voit hyvin, jaksat antaa itsestäsi myös muille. Ja saat itsekin.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Satumetsässä

Satumainen sammalmatto ja polku, joka houkuttaa tutkimaan




Taikarenkaat, tulevat ja menevät




























Käärmejuuret

torstai 1. joulukuuta 2011

Arvostuksesta

Työympyröissä kohtasin tänään aitoja ja vahvoja tunteita työkavereissani. Eräässä henkilössä näkyi samaan aikaan lämmin tunneryöpsähdys, suru, apeus ja kiintymys. Ja varmaan vielä muitakin tunteita, joita en edes osaa nimetä. Ai että mitenkö nämä tunteet voivat näkyä yhtäaikaa? Kyllä ne voivat, joissakin elämäntilanteissa tunteet ovat ristiriitaisia ja monta eri tunnetta valtaa ihmisen samaan aikaan tai limittäin. Lämpimän kiintymyksen ja arvostuksen osoittaminen  toiselle väräytti itseäkin ja tuli suoraan sydämestä, spontaanisti ja miettimättä. Olen tyytyväinen sanottuani ne sanat, tarkoitin niitä ja huomasin niiden menevän sydämestä sydämeen. Mietit ehkä, että puhun epäselvästi etkä oikein ymmärrä, mistä puhun. Puhun siitä, että enemmän tulisi toisille antaa myönteistä palautetta ja kertoa arvostuksestaan sanoin.






Arvostusta osoitamme toisille mielestäni liian vähän tai emme sano sitä ääneen, vaikka toista arvostaisimmekin. Tässä tapauksessa puhun ammatillisesta arvostuksesta. Miksi sitä ei voisi ääneen sanoa, jos sitä tarkoittaa? Miten hyvin jäävät mieleen ne kerrat, kun esimies on kehunut sinua jostain. Tai jos työkaveri kehuu ja antaa positiivista palautetta ammatillisesta osaamisestasi. Miksi sitä panttaisi, se ei ole keneltäkään pois, päinvastoin. Tietyssä tilanteessa se voi myös olla tuen osoitus toiselle. Haluaa osoittaa toiselle, että näen erityislaatusi ja asiantuntijuutesi, näen hienon työmoraalisi ja vahvan ammattitaitosi.

Tämä kohtaaminen läikähdytti jotakin rinnassani. Jotakin läheistä  ja lämmintä. Jotain ihmisen luonnolle olennaista.

Toisista välittäminen on tärkeää.