sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Onnentäyteinen

Olen ihastunut. Liki rakastunut. Pohjoiseen ja sen maisemaan, luontoon ja avaruuteen. Olisin voinut jäädä sinne yhä.

Istuutuessani allaoleviin  maisemiin kahvitauolle huomasin yhtäkkiä itkeväni. Olin niin onnellinen, että itkin. Hymyilin ja kyynelehdin ja tunsin eläväni upeaa tähtihetkeä. Arjessa on paljon hyvää, mutta tuollaiset erityiset,  arjen yläpuolella olevat hetket elähdyttävät sielua.

Ennen matkaa koetut monenmoiset  ongelmat muodostivat tuosta kahvihetkestä rotkolaakson kosken kuohuja katsoessa ja kuunnellessa minulle niin merkityksellisen ja onnentäyteisen, että sydän oli pakahtua. Tunsin alas koskeen katsoessani itseni hyvin pieneksi, mutta  syvästi onnelliseksi ihmiseksi. Eräs unelmani oli toteutumassa ja tunsin oloni kiitolliseksi, että sain olla siinä.  Kuukkelikin tuli minua tervehtimään ja aurinko ilmaantui juhlistamaan ensimmäistä patikointipäivää.
















Syksyisen kaunista tulevaa viikkoa, ei masennuta jos vaikka sateleekin vettä tai jopa räntää!


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Matkalla pohjoiseen

Teillä lukijani on niin hienoja kommentteja ja ajatuksia, että olen otettu lukiessani niitä. Luen pohdintojanne hyvin suurella mielenkiinnolla ja ne poikivat uusia ajatuksia ja mietelmiä minulle. Kommenttinne saavat minut näkemään asioita uudessa valossa ja se rikastaa ajatusmaailmaani. Kiitos!

Kaunista ja mukavaa syksyistä viikkoa teille!



                                                             Metsän näen hämärän
                                                             ja vaaran sinertävän.....

lauantai 22. syyskuuta 2012

Sadepisaroita aamunkajossa

Elämällä on aikansa ja jonain päivänä se loppuu meiltä kaikilta. Ajatteletko sitä koskaan vai onko se liian pelottava ja ahdistava ajatus?

Joissakin elämäntilanteissa kuolema tulee lähelle ja ajatuksiin arjessa. Kun läheinen ihminen kuolee tai sairastuu hyvin vakavasti, kun Suomessa tai maailmalla tapahtuu jokin järkyttävä tapahtuma tai lukee tositarinaa koskettavasta ihmiskohtalosta. Tai jos itse sairastuu vakavasti ja huoli valtaa mielen. Silloin kuolema on lähempänä  ja sen ajatteleminen voi tuntua niin pelottavalta, että sen torjuu kaikin keinoin.

Noissa tilanteissa en itse ole kokenut kuolemanpelkoa, vaan vahvasti tiedostettua elämänhalua. Voimakas halu elää ja kokea vielä paljon nousee päällimmäiseksi. Tiedostaa, että tulee se hetki, jolloin elämä loppuu, mutta ei tahdo sen tulevan vielä pitkään aikaan. Paljon on elämää vielä elämättä ja asioita kokematta. Ja kuitenkin tajuaa, että etukäteen ei lähdön hetkeään tiedä.






Moni ei tahdo näitä asioita ajatella saati niistä ääneen puhua. Se voi olla vaikeaa ja  liian raskasta  ja sanoja on vaikea löytää. Mutta kuolema on osa elämää yhtä lailla kuin syntymä. Se tulee aikanaan, ei se tule sen nopeammin tai hitaammin  jos sen tiedostaa tai siitä puhuu. Syntyä, elää ja kuolla, se kuuluu ihmiselämään.

Ihmetteletkö, miksi näitä pohdin? Omassa elämässäni  havahduin  elämän rajallisuuteen  ja se vaan vahvisti entisestäänkin voimakasta elämänhalua. Tunnen  sitkeää  elämänvoimaa  ja luottavaista rauhaa. Elämä kaikkine mausteineen, myös suolaisine kyynelineen toisinaan, maistuu. Tässä hetkessä juuri nyt on levollisuutta, lämpöä ja rauhaa. Sellaista lauantaiaamun onnea....=)





On hyvä välillä miettiä syntyjä syviä, se auttaa näkemään  selvästi, mikä elämässä on todella tärkeää. Ja sitä tärkeää haluaa vaalia ja ruokkia. Haluaa pitää siitä huolta ja näkee sen arvon.

Mikä on sinulle tärkeintä elämässäsi? Huomaatko sen arvon ja muistatko  vaalia sitä arjen kiireissäkin?

perjantai 21. syyskuuta 2012

Loimu

Elämä on opettavaista. Elämällä on kyky pysäyttää ihminen pohtimaan, mikä on elämässä tärkeintä, vaikka olisi elänyt jo kymmeniä vuosia.

Kun ihmiseltä kysytään, mikä on tärkeintä elämässä, ykkössijalle nousevat lähes aina terveys ja läheiset ihmissuhteet. Ja niinhän se on. Tottavie, selvimmin sen tajuaa, kun ne tai toinen niistä  ei ole aivan kunnossa, jos terveys horjuu tai läheisimmät  ihmissuhteet ovat solmussa.

Elämä opetti minulle taas, kuinka vahvasti haluan elää ja tehdä asioita. Haluan kiivetä tunturin laelle ja antaa katseen siintää  kauas. Haluan sytytellä tulia takkaan ja unohtua katsomaan tulen loimua. Haluan nähdä ja kokea vielä niin paljon, uutta ja tuttua. Haluan - niin, vaikka mitä. Hengittää.  Elää. Kokea. Tuntea.




Ja nyt tuntuu, että yhä voin ja kykenen tekemään  niin. Ei hassumpaa. Tai oikeastaan, mitä turhia kursastelemaan, se on ihanaa!



maanantai 17. syyskuuta 2012

Sävyjä




Syksyssä sieluni kaipaa vahvaa violettia. Haluan sukeltaa ja kääriytyä violetin eri sävyihin. Kuten joskus haluaisi sukeltaa toisen silmiin, tuttuihin ja samanaikaisesti kiehtovan tutkimattomiin.

Elämässä on voimakkaita vireitä monella tasolla. Kaipaan vakaista vakaampaa tilannetta, jossa voisin levähtää ja olla seesteisesti. Pysähtyä pitkiin hetkiin ja tuntea syvää harmoniaa. Voisin tuntea olevani turvassa ja voivani luottaa kivuttomuuteen. Välillä näitä pohtiessani mietin,  toivonko liikaa. Vai onko tämä vain hetki, jolloin sinnikkyyttäni koetellaan.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Syys

                               Aamukasteinen metsä,
                               ainoa viserrys:
                               sirkkunen, aamuvirkku.
                               Sananjalkain keskellä,
                               polku, viettävä rantaan.
                               Haavanrunkojen välissä
                               värisevä kimallus.
                               Aurinko, hitaasti kohoten,
                               viskelee kultatäpliä
                               vihreyteen,
                               lempeästi verhoten,
                               naamioiden
                               tätä kauneutta
                               joka jo lakastuu talveen.

                               Aale Tynni kokoelmassa Vuodenajat















tiistai 11. syyskuuta 2012

Hiekalla

Syksyisellä rannalla on vilvoittavaa. Ja äärimmäisen kaunista. Ihmisistä hiljentynyt ranta on juuri sellainen, jonne voi mennä olemaan hetken yksin ajatuksineen. Tai  voi  siellä nähdä elämääkin vedessä, kuten allaolevassa piilokuvassa on eräs pieni, upea ja hohtava olento.




Joskus  tuntuu, että elämä heittelee rajusti, tuntuu että suuret laineet viskaavat sinut myrskyssä rantahiekalle. Siellä olet oksien ja roskien seassa, rähjääntyneenä ja uupuneena, hengittelet vaan hiljakseen. Oma aikansa siinä menee, kun kerää voimiaan ja tasaa hengityksen. Mutta ennen pitkää  valo  löytää sinut sieltä roskan seasta, se löytää sinut ja saa sinut hohtamaan. Valossa olet kaunis ja puhdas. Riepoteltu, mutta vahingoittumaton. Ehkä aavistuksen vahvempi kuin ennen.






Minun hengitykseni alkaa muutoksessa tasaantua. Hiljalleen.

Lämpimästi tervetuloa lukijaksi Birgitta.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Voihan ihanuus

Niin, mieliala on korkealla, vaikka pitkään poissa pysytellyt kipu palaili taas.En nyt siitä kivusta sen enempää, se on välillä ollut osa elämääni, salaperäinen, kivistävä kipu. Mutta tämän päivän ihanuutta se ei kaikota, en anna sen himmentää tätä hyvää olotilaa.

Mistäkö tämä hyvä olo? Kertakaikkiaan kauniista syyspäivästä ja pienestä hamsterina olosta. Jos olet lukenut Veikko Huovisen Hamsterit-kirjan, ymmärrät mitä tarkoitan. Kirjaa lukemattomille kerrottakoon, että kirjan päähenkilöt keräävät elintarvikkeita mm. hilloja, marjoja ja sieniä  ja muita selviytymistarvikkeita talvipakkasia varten.

Menin aamumetsään keräämään luomu- ja lähiruokaa, puolukoita. Kun matkan varrelle tuli kanttarelleja ja muitakin sieniä, en toki voinut jättää niitä sinne.



 





 Syksy tuoksuu, tuntuu  ja näkyy metsässä. Raikkautena, kuulautena, kypsymisenä.











Ja syksy maistuu. Tämän syksyn ensimmäinen puolukoista tekemäni vispipuuro eli tuulihuttu maistuu ihanalta!





Kaunista ja levollista sunnuntain jatkoa sinulle.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Metsän syliin

                                   Elämä kuin tervapääskyn pesä:
                                   ilmasta siepatuista tarpeista
                                   lujasti muurattu tuulentupa.

                                   Risto Rasa




Tuoltahan se  välillä tuntuu. Varsinkin tämän muutoksia mukanaan tuoneen vuoden aikana. Moniulotteista on elämä, sävyjä paletin kaikista väreistä nähtävissä.





Tänään koin pitkästä aikaa iloa pursuavia sävyjä ollessani kosteassa syysmetsässä aamulenkillä. Hölkän viimeisellä kilometrillä reitin jyrkimmässä ylämäessä puuskuttaessani havahduin huomaamaan polun vierellä hyppelehtivän töyhtötiaisen. Töyhtö tomerasti pystyssä se lennähti oksasta oksaan metrin päässä minusta edeten samaan suuntaan ja samaa tahtia kanssani. Se ei ollenkaan tuntunut pelkäävän eikä arastelevan minua, vaan pienen hetken kuljimme samaa matkaa. Edes hengästyminen ja taakse jääneet kilometrit eivät estäneet riemastuneen ilmeen ja hymyn nousemista kasvoilleni ja spontaania ihastunutta ääneen huokaisua. Pienen pieni asia, pienen linnun lento lähelläni sai minut tosi  hyvälle tuulelle.

Ehkäpä viimeaikojen myllerrys ja tunne, ettei enää kykene luonnostakaan nauttimaan samassa määrin kuin ennen voimisti tätä elämystä. Murheet olivat lannistaa minut ja ne veivät kaiken huomioni ja ajatukseni.

Mutta mikä iloinen havahtuminen, en menettänytkään kykyäni nauttia minulle niin tärkeästä luonnosta. Pystyn yhä saamaan siitä voimaa ja iloa. Nautintoa ja sielua elvyttävää hoivaa.

Metsä teki taas taikojaan, otti minut avosylin vastaan ja helli vähäeleisesti, mutta vahvasti.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Sydämen rauhaan



                                                     Sinä kysyt, miksi majailen vihreillä vuorilla.
                                                     Minä hymyilen, vastaamatta, sydämeni rauhassa.
                                                     Persikankukka ui virran myötä kauas pois.
                                                     On toinen taivas ja maa, joka ei ole ihmisten ilmoilla.

                                                     Li Po (suom. Pertti Nieminen)



tiistai 4. syyskuuta 2012

Arvot

Onkohan se ikään ja vuosien karttumiseen liittyvä asia, että arvot tulevat yhä tärkeämmiksi? Perusarvot, jotka ovat hyvin tärkeitä ja joista ei tahtoisi tinkiä. Olenpa nimittäin vuoden tapahtumia, omia valintojani ja päätöksiäni analysoidessani tajunnut, että niiden takana ovat  usein omat arvot.

Vuosien myötä on monissa asioissa tullut suvaitsevaisemmaksi ja joustavammaksi. Nuorempana saattoi olla tiukkoja kriteerejä asioiden suhteen, niin tiukkoja, että niistä ei tinkinyt. Ihannemiehellä oli tietyt kriteerit, oman ulkonäön suhteen oli samoin. Kriteerejä oli monissa ulkoisissa asioissa, sellaisissakin jotka nyt ajatellen tuntuvat hassuilta tai perusteettomilta.

Mutta samaan aikaan kun nuo kriteerit ovat höllentyneet tai poistuneet kokonaan, sisäisten  arvojen merkitys on kasvanut yhä tärkeämmäksi. On arvoja, jotka kokee niin merkityksellisiksi, että niistä pitää kiinni tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka se tarkoittaisi itselle sydänsurua ja murhettakin sivuvaikutuksena. Oma vakaumus on vaan niin vahva, että siitä ei halua antaa perään.




Onko se sitä, että elettyään useamman vuosikymmenen tietää paremmin, mitä elämältään tahtoo ja minkälaista elämää haluaa elää? Arvostaa itseään eikä ole  tuulen eikä minkään muunkaan vietävissä.

Oletko sinä kokenut tälläistä? Tiedostatko, mitkä arvot ovat sinulle ne tärkeimmät? Huomaatko, mitkä arvot ovat valintojesi ja päätöstesi takana?

Mukavaa ja arvokasta illanjatkoa....=)