sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Neiti kesäheinä



















Olin neiti kesäheinänä koko kesäisen lämpimän viikonlopun. Läpsyttelin varvastossuilla markkinoilla jätskitötterö kädessäni, uin lammissa ja järvissä siellä sun täällä, lepäsin viime viikon rasitukset pois. Nyt olen rentoutunut kesänainen.

Viime viikolla, joka oli uuvuttavampi kuin etukäteen osasin ajatella,  opin   yllättävän uuden asian itsestäni. Törmäsin pelkoon sisälläni. Alitajuiseen, vahvaan pelkoon. Ei arkuuteen, ei epämukavuusalueseen,  vaan rehelliseen, liki lamauttavaan  pelkoon. Se yllätti minut täysin. Olen sulatellut sitä parisen päivää ja totutellut asiaan. Tiedän nyt, mitä oikeasti pelkään, konkreettisesti. Ja tiedän myös mistä se pelko tulee. Siihen on selvä syy. Mutta tänään en sitä  enempää avaa, annan itselleni lisää aikaa sen käsittelyyn.

Tämän illan  nautin tästä  auvoisesta olosta. Rentoudesta, jonka ovat saaneet aikaan runsas liikunta ja ulkona olo, auringon valo ja lämpö, kaunis luonto kaikkine upeine yksityiskohtineen ja uni. Ja haaveilu. Olen unelmoinut ja ajatellut lempeitä ajatuksia.....=)


Eino Leinon sanoin:

"Tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen"



lauantai 19. toukokuuta 2012

Aamupatikka

Aamulla varhain retkelle uudelle reitille. Tai no, alkuosa tuttua talven hiihdoista. Puron vierellä bongasin aamuviileällä vielä liikkumattoman, pienen leppiksen.











Silmäni tavoittivat maan rajasta puolukan kukassa, sitähän piti mennä kuvaamaan. Eikun kontilleen ja vielä siitä kyynärnojaan, pieniä kukkia tulee lähestyä nöyrästi. Siinä kuvatessani tunsin nenässäni herkullisen kahvin tuoksun, tuumin sen tulevan repussa olevasta termoksesta. Päätin pitää hetikohta kahvitauon, mutta siinä samassa ihmettelin selässä tuntuvaa märkyyttä. Reppu pois selästä ja tutkimaan ja mitä ihmettä, termos oli vuotanut reppuun,  mukillinen kahvia oli repussa ja  imeytymässä siitä hyvää vauhtia selkään..... onneksi osa kahvista oli vielä termoksessa, etten jäisi ihan kuivin suin.

Jatkoin patikkaani uutta reittiosuutta ja kuulin aamumetsästä ääniä. Joku muukin aamuvirkku liikkeellä. Polun sivussa jonkin matkan päässä seisoskeli kaksi miestä metsästyskoirineen. Koirat olivat huomanneet minut ennen miehiä ja ohittaessani heitä toinen koirista lähti välittömästi juoksemaan suoraan minua kohti korvat heiluen ja täyttä laukkaa. En pelästynyt, se näytti iloiselta koiralta, vaikka ei isäntänsä pysähdyskäskyä kuunnellutkaan. Isäntä huusi: "Ei tarvii pelätä!" No, en siitä mihinkään olisi päässytkään, koira viuhahti parin sentin päästä takaani ohi ja meni menojaan samantien.

Tuli ihan mieleen eräs kerta, kun oma koirani juoksi samaan tapaan takaani ohitseni osuen vähän painollaan polvitaipeeseeni. Sillä seurauksella, että minä mätkähdin suoraan selälleni maahan....koirani palasi takaisin nuuhkimaan minua iloisesti, että mitä sinä siinä makaat. Niinpä niin.





Kivikon kupeeseen pysähdyin kahvitauolle. Ei mennyt kuin hetki, kun taas jostain ilmaantui koirankävelyttäjä. Ja minä olin kuvitellut, ettei tällä reitillä liiku kukaan, ainakaan varhain aamulla. Tämäkin koira oli kiinnostunut minusta, se veti hihnassa minua kohti koko suuren kokonsa voimin ja isäntä sai tehdä töitä pitääkseen sen hallinnassaan. Mies sanoi hymyillen:"Tulee vielä syömään sun eväät!" Ajattelin, että pysyppäs nyt koira etäällä leivistäni, johan tässä hulahti puolet kahvista selkään.

Uusi reitti on mielenkiintoinen, kun ei tiedä mitä tulee vastaan. Jossain vaiheessa ihmettelin, miksi polun vierellä alkoi näkyä piikkilankaa. Joskus ennen tontinomistaja saattoi aidata oman tonttinsa piikkilangalla, mutta ei niitä nykyään juuri näy.





 Hetken matkaa käveltyäni piikkilangan arvoitus selvisi. Kyltti näyttää siltä, että siihenkin on tullut osumia, se näyttää aika pelottavalta. Mutta reitti, jota pitkin kuljin, on merkitty ulkoilureitti ja liikkuminen sillä täysin sallittua, kunhan ei poikkea ampumaradalle.







Paluumatkalla pysähdyin katselemaan ja kuuntelemaan kuusitiaista ihan polun vieressä. Siinä seisoessani huomasin yhtäkkiä monta korvasientä lähelläni. Tästä tulikin sieniretki! Loppumatka menikin polun vieriä tarkoin tutkien ja sieniä poimien. Aurinkokin ilmaantui näkyviin.







Retken ympyrä sulkeutui taas puron kupeessa, se samainen leppis oli vieläkin samalla lehdellä. Oli se liikahtanut jonkin verran, joten elossa se oli. Nyt aurinko jo lämmitti sitä ja minuakin.







Jos jaksoit lukea tänne asti, olet sinnikäs....=) Postauksesta tuli pitkä, melkein tarina. Halusin kertoa, miten paljon näkee, kokee ja tapahtuu varhaisella patikkaretkellä. Lähtiessäni kuvittelin, etten näe yhtään ihmistä, mutta loppujen lopuksi heitä oli yllättävän paljon liikkeellä, monia muitakin kuin ne koiramiehet. Silti retkeni oli meditatiivinen ja eheytttävä, sen lisäksi että siinä tuli patikoitua n. 12 km. Ja vielä sienet kaupan päälle!








torstai 17. toukokuuta 2012

Keisarin toive

                                                  Läpi maailman
                                                  katoavan kuin vaahto
                                                  on matkattava.
                                                  Minä kaipaan eniten
                                                  pientä kalavenettä.


                                                  Go-Daigo-Tennö









Japanin keisari Go-Daigo, joka  hallitsi  vuodesta 1318, oli kirjallisesti lahjakkain keisari ( lähde: Tuomas Anhava, Oikukas tuuli, toinen valikoima japanilaisia tankoja, Otava 1970). Ja runossa Läpi maailman keisari kaipaa pientä kalavenettä.

Mitä sinä kaipaat eniten? Mikä on sinun syvän  kaipuusi kohde? Mikä täyttäisi kaipuusi ja saisi sielusi värisemään?

Minä kannustan nostamaan unohtuneet haaveet ja kaipuun kohteet silloin tällöin esiin mielen perukoilta  ja puhaltamaan niistä pölyt pois. Jos haave on arjen kiireissä  unohtunut ja tomuuntunut, puhalla siihen uusi henki. Anna sille mahdollisuus ja tilaisuus toteutua. Pidä sitä esillä, vaikka vain ajatuksissasi, niin se säilyy elossa. Anna sen vahvistua ja ennen kuin huomaatkaan, se on monta askelta lähempänä. Jos sinä tahdot niin.

Kaikki on mahdollista.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Kevään lumoa

Melankolisuus on tipo tiessään, ilon, helpotuksen ja energisyyden fiilikset tulivat tilalle. Väsyneenä asiat ja murheet suurenevat, levänneenä ne näyttävät erilaisilta. Ja kun kokee kädenojennuksen tilanteessa, jossa tuntee riittämättömyyttä ja voimavarojen uupumista, voimat alkavat palautua kuin ihmeen kaupalla.

Luonnossakin on uusi ja vanha vierekkäin. Vanha, hiutunut ja kulunut  antaa tilaa elämänvoimaiselle vihreälle ja keltaiselle, uutta pukkaa  joka puolelta. Pihlaja ja ruusu ovat heränneet kasvuun ja hiirenkorvat ovat jo isoja!



















Keltaisia pikkuaurinkoja pilkistää jo sieltä täältä. Rentukka ja voikukka loistavat väririkkaina kauas ja kielokin jo nupullaan.

















Kohta tuntee vaahterankukkien omintakeisen tuoksun. Ja mikä väri niissä onkaan. Nyt saa luonnosta oikein väriterapiaa. Se melkein häikäisee talven hillityn ja hienostuneen väriskaalan jälkeen.









lauantai 5. toukokuuta 2012

Näppäily, hiominen ja kulaus

Koko työviikon odotin viikonloppua ja pääsyä tuulettumaan luontoon. Työ tuntui vaativan kaikki voimani ja kaipasin hengähdystaukoa. Innokkaana matkaan  aikaisin aamulla, reppu selkään ja metsään.

Metsän  ehdoton kuningas oli kohtaamani  kiihkeä uros. Kävellessäni kaikessa rauhassa hitaasti kuulin toiselta sivultani merkillistä ääntä, kulauttelua. Ja välillä naksauttelua. Pysähdyin katselemaan, mistä ääni kuuluu. Ja oikealla puolellani kallionharjanteella tepasteli lintu, jonka olen halunnutkin nähdä.







Se lähti laskeutumaan lähes heti  kalliota alaspäin kiemurrellen ja koko ajan äännellen, ei ollut epäilystäkään, että se oli myös havainnut minut.













Välillä minulle esiteltiin komeaa viuhkaa myös takaapäin.






Ja tultiin yhä lähemmäs tepastelemaan. Tässä vaiheessa aloin jo ymmärtää, että minun olisi ehkä syytä siirtyä takavasemmalle ja jatkaa matkaa.


















Kuvasarjaan tuli tässä katkos, koska katsoin paremmaksi perääntyä rauhallisesti ja kompastumatta.....Metsän kuningas seurasi minua yhä kulautellen. Se saatteli minut matkaan ja ollakseen varma poistumisestani lennähti pariin otteeseen lentoon minua kohti. Kiihkeä oli uros, minä kun vain pysähdyin ihastelemaan ja kuvaamaan sitä.....=)






Tämä kohtaaminen oli unohtumaton elämys. Ja hieman pelottavakin, lintu oli komea ja pyrstönsä kaunis, mutta nokka näytti aika mahtavalta  parin metrin päästä katsottuna. Mutta siitä huolimatta, hienon hieno kokemus, joka kyllä vei työmurheet mielestä tyystin. Kyllä maistui nuotiomakkara ja mehu tuon jälkeen!