sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Vappukukkia

Näiden aamulla kuvattujen  lehtokasvien kukintojen  myötä mukavaa vappua!



































Metsän aamu - ja elämys

Kuinkahan usein ihmistä tarkkaillaan luonnossa uteliain ja varovaisin silmin? Ihminen ei aina tiedä, kuinka lähellä eläimet ovat, ne osaavat pysyä näkymättömissä. Joskus harvoin pääsee näkemään luonnonvaraisen eläimen, vilaukselta ja kaukaa. On valtaisa elämys nähdä eläin melko läheltä ja olla vaihteeksi tarkkailijan roolissa.

Tänä aamuna varhain oli sellainen mieleenpainuva hetki. Retkelläni tuli vastaan ketun pesäluolasto, jota kerrotaan myös mäyrän ja supikoiran käyttävän oleiluun ja ehkä asumiseenkin. Kävelin hyvin hitaasti ja ympäristöä katsellen ja silmäni tavoittivat unisen karvaturrin koivunrunkojen kupeessa.





Sen nähtyäni hiivin entistä hiljempaa. En halunnut häiritä lepäävää eläintä, joten tuon lähemmäs en uskaltanut mennä. Turkista päättelen eläimen olevan supikoira. Olen nähnyt kerran aiemminkin unisen supin parin metrin päästä,  se ei vaikuttanut kovin aralta ja säikyltä, silti pysyttelin tänään pienen matkan päässä.




lauantai 28. huhtikuuta 2012

Lemmekkäitä perhosia ja mitä muuta metsässä näinkään

Luontohavaintokirjaan tuli tänään paljon merkintöjä, olen könynnyt onnellisena keväisessä metsässä kuten seuraavista kuvista näkyy. Tutussa metsässä silmä hakee lajeja  tutuilta kasvu- ja elinpaikoiltaan, mutta joukkoon mahtuu toisinaan  iloisia yllätyksiäkin. Tämän päivän huikea yllätys oli havainto ei vain yhdestä vaan kahdesta  suruvaipasta. Se on perhonen, jota en joka vuosi ole edes nähnyt, mutta tänään poiketessani polulta sivuun termoskahville näin pariskunnan liihottelevan lemmekkäästi sammaleiselta kalliolta korkeuksiin. Kuvaamaan en ehtinyt, mutta silmäni tavoittivat  metsässä toisenkin perhospariskunnan. Senkin näin poiketessani polulta! Tämä neitoperhopari lepäili varvikon suojissa hetkisen lepatellen aina välillä kauemmas.








Tutuilta paikoin löytyivät kukkivina sekä punavuokko että näsiä.












Aika veikeä havainto oli  seuraavan kuvan eläin. Istahdin hetkeksi kosteikon reunamalle aurinkoon lepäämään  ja eipä aikaakaan kun suoraan eteeni veteen ilmaantui sammakko. Koin vahvan deja vuun , tuijotin taas sammakkoa silmästä silmään....eipä siinä mitään, sammakko on sympaattinen eläin ja katselin sitä  mielelläni. Huvittaa vaan, että tuijottelin tänään taas sammakkoa samassa metsässä ja saman puron reunamalla kuin melkein täsmälleen vuosi sitten. Onko tästä tulossa perinne.....=)?







keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Kaunista - aamusta iltaan

Aamu





Päivä





Ilta



Jostain kumpuaa syvää levollisuutta minuun. Rauhaa ja lempeyttä. Miten hyvältä se tuntuukaan. Ehkä se johtuu siitä, että maltan taas pysähtyä ja katsoa, nähdä. Nähdä kaiken kauniin ympärilläni. Sillä nähtävää on paljon. Katso nyt tuotakin lupiininalkua ja kastepisaraa sen sisällä.

Tänään näin ja koin myös ihmisen sisäisen kauneuden. Kesken aamun, työn lomassa, eräs ihminen tuli yhtäkkiä halaamaan  ja kertoi tykkäävänsä minusta. Sanoi, ettei minulle saa tehdä mitään pahaa. Hän oli nähnyt sen uhkaavan tilanteen pari päivää sitten. Liikutuin hänen tunteenilmauksestaan, tiedän sen tulleen suoraan hänen sydämestään.

Elämä on kaunista.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Kun pitää päästä jokivarteen

Tervetuloa Nan mukaan!

Ihanien rentouttavien viikonloppuharrasteiden jälkeen paluu arkeen oli varsinainen pudotus maan pinnalle. Kohtasin  ihmisen, joka käytöksellään sekoitti tyynen levollista oloani. Pinnalta käsin olen tilanteessa kuin tilanteessa  kylmän rauhallinen  viilipytty, niin tänäänkin. Myönnän silti, että tunsin sisälläni hienoista vapinaa. Pienistä merkeistä olin jo arvannut, että jotain saattaa tapahtua. Vaikka tiesin olevani henkisesti vahvempi kuin se toinen henkilö, tunsin sisälläni tilanteen loppupuolella  huteruutta.

Ihmetteletkö, mikä sai reaktioni  aikaan? Uhka ilmassa ja sanat, jotka kertoivat samaa viestiä. Työssäni on mahdollista  saada  lättyyn tai turpaan eli väkivallan mahdollisuus on olemassa silloin tällöin. Se ei ole usein toistuva uhka, mutta ei se poissuljettua ole.  Fyysistä väkivaltaa en ole kohdannut, en työssä enkä vapaalla, mutta sen uhkaan olen työelämässä pariin otteeseen törmännyt. Epäsuoraan tai suoraan sanalliseen uhkaukseen.








Toimiminen sellaisessa tilanteessa ei ole helppoa , varsinkaan jos on siinä  yksin ilman yhdenkään työkaverin tukea tai  apua. Silloin tietää, että akuutin tilanteen joutuu hoitamaan yksin. Ja kyllä siinä kylmää päätä tarvitaankin.

Tilanne selvisi tänään ratkaisuun ilman sen vakavampia seurauksia, onneksi. Osin sitä on jo käyty läpi ja hyvä niin. Jälkeenpäin analysoi itseään, toimiko tilanteessa oikein. Olivatko omat reaktiot suhteessa tapahtumiin sopivat, vai menikö yli- tai alireagoinnin puolelle? Olisiko voinut toimia viisaammin? Miten oma keho reagoi tilanteeseen? Pystyinkö ajattelemaan tilanteessa loogisesti ja järkevästi ja toimimaan sen mukaan?

Poikkeustilanteet opettavat paljon omasta itsestä. Huomaa joitakin vahvuuksiaan, mutta näkee myös kehittämistä kaipaavia puoliaan. Tänään opin, että pystyn toimimaan poikkeuksellisissa tilanteissa melko järkevästi, mutta tunnereaktioiden hallinnassa on parantamisen varaa. Oli varsin opettavainen päivä.

Heti töiden jälkeen hakeuduin kävelemään jokivarteen hengittämään raikasta ilmaa. Kunpa saisin teille välitettyä tunnelman siellä! Sitä lintujen laulua ja kevään  tuoksua, vedenvirtauksen ääniä ja vapauden ja hyvänolon tunnetta, jonka ne minulle toivat. Lenkin aluksi näin seuraavan kuvan valkean kaunokaisen ja sen nähdessäni suustani pääsi spontaani, hallitsematon: Ooooooooooh!









Matkan varrella silmäni tavoittivat tuon pikku kaverin, joka köllötti selällään pitkospuilla. Surukseni se oli menehtynyt, ei reagoinut mitenkään, kun käänsin sen varovasti jaloilleen. Mikähän draama siinäkin oli tapahtunut?













Pikku kaverin elämä loppui, kurja juttu. Pidätkö minua hassuna, kun suren yhden hyönteisen kohtaloa? Sellainen höpsö olen ja sanon sen vielä ääneenkin. Tuokin hyönteinen oli tälle maailmalle tärkeä otus.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Muutoksesta

Miten muutoksen sietäminen on niin vaikeaa? Kun haluaisi elää seesteistä ja rauhallisen onnellista elämää ja iloita vaan mukavista yllätyksistä. Niin, tiedän, elämä ei ole sellaista kepeää ruusuillatanssia ja stabiilia aina ja ikuisesti, mutta siltikin. Minun on vaikeaa hyväksyä ja sulattaa muutosta silloin,  jos se tapahtuu ilman että olen siihen valmis.

Asettuuko ihminen elämänuomiinsa  tyytyväisenä, kun kaikki sujuu, terveys on kunnossa, töissä menee siinä sivussa ja ihmissuhteet kukoistavat? Asettuuko niihin uomiin niin tiukasti, että kun jokin liikahtaa tai muuttuu, konseptit menevät sekaisin? Jos siis on tunne, ettei muutos ole omissa käsissä. Jos muutos tulee annettuna ilman mitään vaikutusmahdollisuuksia siihen. Tai vaikka  päätöksen muutoksesta oma-aloitteisesti teetkin, tunnet olevasi jonkin asian tai ihmisen siihen "pakottama". Muutokseenhan on helppo lähteä, jos itse sitä haluaa.








Jos on vaikka harkinnut elämänmuutosta pitkään ja hartaasti ja päättää lähteä toteuttamaan sitä. Silloin muutoksen alullepano on virkistävää ja innostavaa. Niin no, toiset harkitsevat pitkään ja toiset vähän lyhyemmän aikaa...=) Mutta joka tapauksessa, kun on itse valmis muutokseen, se ei tunnu vaikealta. Ja toisesta näkökulmasta katsottuna, jos et ole siihen valmis, vaikka periaatteessa näetkin muutoksen tarpeellisuuden ja haluat vain vielä hieman harkita, muutos tuntuu hankalalta.

En tiedä, olenko kehittynyt tuossa tähän ikään kuinka paljon. Tai no olen minä jonkin verran, enemmän teen nykyään nopeita, spontaaneja päätöksiä intuition perusteella. Isojakin muutoksia olen tehnyt  lyhyellä harkinta-ajalla. Olen  tajunnut, että tietty päätös on tilanteessa ainoa oikea, vaikka sen tekeminen saattaa kirpaistakin  syvältä ja tiedän, että se voi tuntua  arkana pitkään. Nyt kun ajattelen, yleensä ne nopeatkin päätökset ovat olleet oikeita, mutta kyllä  muutama hutikin  mahtuu joukkoon. Ja toisaalta, joitakin asioita pitää harkita pitkään ja monelta kantilta, ettei tee virheliikkeitä.

Juuri nyt puntaroin erästä asiaa, heilun puolelta toiselle, olen jotenkin ihmeellisen päättämätön. Välillä tunnen innostusta ja tuumin, tuo on mielettömän kiinnostava juttu ja haluan lähteä siihen mukaan. Haluan kokea ja elää sen, nähdä ja aistia ja olla mukana.  Ja sitten seuraavana päivänä ajattelen, että miksi lähtisin siihen mukaan, varsinkin jos siellä törmään erääseen henkilöön, jota en halua nähdä. Se romuttaisi kaiken sen muun ihanan ja ainutlaatuisen ja koko homma menisi kiville. Tämä puntaroimani asia ei ole muutos, mutta eräänlainen käännekohta kuitenkin, rohkeutta  vaativa. Ja nyt olen kiikun kaakun.

Palatakseni muutokseen, sen  hyväksyminen  ei ole minulle aina helppoa. Miten te sen koette? Hyväksyttekö yllättävät käänteet elämässä ihan tuosta vaan? Vai tuntuuko se hankalalta? Miten te muutoksesta selviätte ja sitä prosessoitte? Olisi kiinnostavaa kuulla mielipiteitänne ja kokemuksianne.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Mikä tekee sunnuntaista hyvän?

Hemmottelu. Aikatauluttomuus. Leppoisuus. Omat lempijutut. Mukavat yllätykset.

Siemailin niitä tänä viikonloppuna  erityisesti siksi, että ne kuuluvat  Hemmottele itseäsi, nainen-kuuriin. Se on kuuri, jonka otan, kun on ottanut vähän lujille. Se sisältää kaikkea, mikä tuo hyvän olon ja mielen, nautintoja kaikilta elämän saroilta. Herkullista ruokaa, mieleisiä harrastuksia, paljon unta ja lepoa, saunomista, musiikkia, runoja, dekkari yöpöydällä, lempiväriä olevat lempivaatteet, matkojen suunnittelua. Ja kaikkea muuta kivaa, mitä mieleen juolahtaa.

Ja sitten on kauniit asiat, estetiikka. Kauniit asiat ovat balsamia sielulle, uskon. Tästä olen ennenkin kirjoittanut, mutta uskon siihen todella.  Se mikä on kenestäkin kaunista, vaihtelee. Minä näen paljon kaunista luonnossa, keväässä.















Ihmisten kohtaaminenkin voi olla kaunista. Kun yllättäen kohtaa vieraan ihmisen vaikkapa luontopolulla tai harrastuksen parissa ja spontaanisti löytyy mukava yhteys. Kun katsellaan ja ihastellaan yhdessä hetkisen kevään etenemistä ja saapuneita muuttolintuja. Tai kun muussa harrastustoiminnassa yhtäkkiä huomaa, että yhteistä juttua riittäisi vaikka kuinka ja miten mukavaa on olla siinä. Ja huomaa ja vaistoaa, että se toinenkin viihtyy.

Hyvässä sunnuntaipäivässä oli monta kivaa hetkeä. Ja onhan sitä sunnuntaita jäljellä vieläkin jonnin verran.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Kylmää kyytiä

Törmäsin matkallani  varsinaisiin huimapäihin eli koskenlaskukilpailuun. Pakkohan sitä oli pysähtyä katsomaan. Sulamisvedet olivat saaneet joen pursuamaan vedestä  ja virta vei laskijoita, ketä nopeammin ketä kuperkeikkojen kautta hitaammin. Kyyti oli kylmää ja niin vesikin, kuulemma 4-asteista. Mukana oli naislaskijoitakin, rohkeita naisia. Laskijat kantoivat kanoottinsa laskun jälkeen itse ylös, huomasin erään naislaskijan ohi mennessä hänen rystystensä olevan verillä. Hurjaa menoa, pieni ihminen ja  vahva koski.
























Kosken lähellä on ulkoilureitti, jossa kosken kuohu laimenee ja äänimaailma hiljenee. Kosken kuohujen jälkeen hiljaisuus tuntui hyvältä ja rauhoittavalta. Pikkulintujen äänet herättivät huomioni ja kas, näin pitkästä aikaa puukiipijän kiipeilevän lähikuusta tyvestä latvaan päin. Tai itse asiassa niitä oli kaksi samassa puussa. Pienen pieni asia, luontohavainto tuosta persoonallisesta linnusta sai hymyn nousemaan kasvoilleni.










Se on pienestä kiinni, hyvä mieli. Ja asenteesta. Voi tehdä tietoisen päätöksen nähdä pienissä, arkisissakin asioissa sen kauneuden ja piristävyyden. Sen hetkisen hyvän olon ja fiiliksen. Minulle sen voi tuoda luontohavainto ja luonto ylipäätään, sinulle se voi olla jokin muu asia. Mutta kun löydät sen asian, mistä pidät ja mikä sinua ilahduttaa, pidä siitä kiinni. Koska silloinkin, kun  maailma murjoo tai elämä ei mene kuten Strömsössä, se voi olla se pieni mutta hyvin tärkeä kipinä. Ilon- tai toivonkipinä, joka kantaa. Asia, joka hellii sieluasi ja sydäntäsi, jos jokin muu sitä on pahoin kohdellut. Ole hellä itsellesi ja hemmottele, olet sen ansainnut.




keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Uutta ja vanhaa vihreää - elämää

Luonnossa löytyy väriä nytkin, kun tarkkaan katsoo. Vanhaa ikivihreää tai uutta hentoa keväänvihreää.  Väriä näkee, jos siihen osaa kiinnittää huomionsa.






Vähän niin kuin elämässäkin, sävyjä on valkoisesta harmaan kautta mustaan. Luonnossa katseeni löytää usein maanpinnasta kaikenlaista pientä kiinnostavaa, niin pientä, että nähdäkseen sen pitää asettua nöyrästi polvilleen maanrajaan. Jep, se olen minä, joka kyykkii, tutkii ja kuvaa  pieniä kasveja tai eläimiä metsässä mitä ihmeellisimmissä asennoissa.





Kun katsoo tuon ylläolevan kasvin vihreän sähäkkää sävyä, ei voi olla uskomatta ja luottamatta  elämään. Mikä elämänvoima ja kestävyys ja upea väri. Tuo kasvi pysyy noin vihreänä läpi talven, uskomatonta. Ja sitten toisaalta tämän kevään uutta kasvua allaolevassa kuvassa, vielä hentona ja arkana.



maanantai 9. huhtikuuta 2012

Tunnustus

 Kiitokset Pepperille, joka  antoi minulle Liebster Blog-tunnustuksen  Omaa aikaa-blogissaan!


Ideana on jakaa tunnustusta eteenpäin ja koska viimeksi saadessani sen Marleenalta en sitä oikein osannut tehdä, tällä kertaa sen teen. Otan vain ensin pienen aikalisän ja rauhoittelen elämääni. Täytyy hieman hengitellä tässä hetkisen aikaa.

Valoisaa ja seesteistä huhtikuuta ja voimistuvaa kevättä kaikille!

Unen lintu

Tervetuloa lämpimästi mukaan Pepper.

Pääsiäisen ja hiljentymisen aika alkaa olla ohi ja paluu arkeen on edessä. Tänään olen jättänyt jäähyväiset kevään hiihdoille, hiihtelin aamupäivän metsän suojissa ja todella nautin olostani ja aurinkoisesta ja linnunlaulun täyttämästä metsästä. Ihmeellistä hiihtää talitiaisen ja peipon laulaessa ympärillä täyttä kurkkua kevättä. Kaunis aamu ja upea lentokeli sai muutkin hiihtäjät hymyilemään spontaanisti vastaantullessa.





















Viimeisen hiihdon myötä jätin jäähyväiset  toisellekin asialle. Nyt on eräs aikakausi loppunut ja katse on käännetty tulevaisuuteen. Näin unessa  linnun, joka symboloi unikirjan mukaan vapautta, mielikuvitusta, herkkyyttä, haaveita ja tulevaisuudentoiveita. Ja unessa näkemäni yksinäinen lintu enteilee ylevää tavoitetta ja innoitusta. Kuulostaa rohkaisevalta, eikö vaan?

Luottamuksen tematiikkaa prosessoin mielessäni vielä pitkään, ehkäpä joskus täälläkin. Arki tulee viemään mukanaan omine kiireineen ja touhuineen ja hyvä niin. Alitajunta työskentelee kuitenkin taustalla ja käsittelee asioita siinä samalla. On  tärkeää pysyä arjessa ja elämässä kiinni, ei voi eikä ole järkevääkään jäädä paikalleen polkemaan. Kiitän teitä lukijani, jotka olette edeltäneen reilun viikon aikana kommentoineet tekstejäni ja siten osoittaneet empatiaa ja tukea. Se on tuntunut todella hyvältä ja lämmittänyt sydämessä asti. Muutamalla sanalla olette olleet kannattelemassa minua silloin, kun sitä tarvitsin.

 Talvi on irrottamassa otettaan, tervetuloa kevät



sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Rannalla

Vaikka lumi peittää paikoin pehmeän rantahietikon, ajattelen lämpöä ja valoa. Vaikka järven  jääkansi ulottuu kaukaisuuksiin, rantaviivan tuntumassa aistin  kevään. Vaikka veneet ovat talviteloilla, kevään selän takaa näen jo kesän.














                                  Tänä hämmennyksestä hämmennykseen 
                                  ajelehtivana yönä
                                  en löydä vieraita mantereita,
                                  en kesytä villejä eläimiä,
                                  en laske uhman kruunu päässäni
                                  verkkojani myrskyyn.

                                  Niin kuin lempeät laineet
                                  koskettavat rannan arkaa otsaa,
                                  niin minä toivon
                                  että joku minuakin

                                  Että olisin
                                  hiljainen ranta
                                  johon laine varoen saapuu

                                  Tommy Tabermann


 





lauantai 7. huhtikuuta 2012

Suloiset, arat nuput

Olen tehnyt luontoretkiä pyhinä joka päivä, lähtenyt aikaisin aamulla tutkailemaan kevään edistymistä eri paikoissa ja kuvitellut, että olen ainoa, joka siellä siihen aikaan liikkuu. Mutta kissanvillat, joka ikisessä paikassa on jo ollut muutamia yhtä intohimoisia ja aamuvirkkuja liikkujia. Luontoon toki mahtuu.











Koskenpauhujen läheltä löytyy myös rauhaisia suvantopaikkoja ja pikkuruisia silmäniloja. Suloiset kevään ensikukkijat pitivät aamupakkasessa nuppunsa supussa. Näin kevään ensimmäiset sinivuokotkin!


















Posket punaisina, mieli tyynenä ja levollisena palasin kotiin. Uskallanpa sanoa, että tunsin jotain, joka on lähellä onnea.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Metsä

                                             Metsän seinä
                                             on vain vihreä ovi
                                             josta valo
                                             ohjaa ystävänsä.

                                             Risto Rasa





















                                                 Rauhaisaa pääsiäisen aikaa!