perjantai 10. kesäkuuta 2011

Muistoja vintiltä

Sattumalta kuulin tämän laulun radiosta ja se nostatti mieleen muistoja lapsuuden kesistä  mummolassa.


Mummolan vintillä oli vanha grammari, joka oli lapselle niin mielenkiintoinen vekotin, että sitä piti joka kesä käydä kokeilemassa. Grammarissa oli neula tallella  ja iso kasa 50-luvun levyjä. Osa levyistä oli naarmuuntunut vuosien saatossa ja grammarinkin mekaniikka oli rikki, levyjä pystyi kuuntelemaan vain pyörittämällä niitä sormella. Osin siksi se oli luultavasti unohdettu vinttikamariin ja olihan tupaan jo hankittu isokokoinen putkiradio. Mutta lasta levykasa kiinnosti, niissä oli Olavi Virran lauluja ja muita tuntemattomampia solisteja ja orkestereita. Vaikka olen viettänyt lapsuuteni 70-luvulla ja sen ajan musiikki oli lapsuuteni musiikkia, mummolan vintin grammarissa ja niissä levyissä oli jotain kovin  kiinnostavaa. Soittimessa  oli hieno, kääntyvä varsi, jonka päässä neula oli. Ja grammari oli mustassa, aukeavassa kotelossa. Suljettuna se oli kuin matkalaukku.

Nykyään mummola on tyhjillään, ollut autiona jo vuosia. Matkaan sinne silti joka kesä, se vetää edelleen puoleensa. Talo on täynnä muistoja, onnellisia, auringontäyteisiä muistoja lapsuuden kesistä, mutta myös mustanpuhuvia, traagisia muistoja.

Siellä käydessäni kuljen läpi kaikki asuinrakennuksen huoneet. Kävelen hitaasti huoneesta toiseen, pysähtyen jokaiseen katselemaan tuttuja huonekaluja ja tavaroita. Joihinkin huoneisiin on pakko istahtaa ja antaa muistojen tulvahtaa mieleen. Aloitan kierroksen aina kiipeämällä vintille grammarihuoneeseen, en osaa sanoa miksi. Vintin portaat natisevat ja tutut, ohuet paneelit seinillä houkuttavat koskettamaan niitä.

Vintin jälkeen tupa. Se oli mummolan sydän, mieleen nousee ne lukemattomat kerrat, kun lapsena makoilin sivustavedettävässä sohvassa ja katselin mummon ruuanlaitto- tai leivontapuuhia. Vieläkin osa astioista on kaapeissa, myös se pulleaposkinen kahvipannu, jolla sain leikkiä. Tupaan liittyy paljon muistoja ihmisistä, yhteisistä ruokailuhetkistä ja kahvitauoista, helteellä kahvit joimme joskus pihamaallakin.

Asuinrakennuksen jälkeen tutkailen piharakennukset, navetan, saunan, riihen ja muut. Piha on heinittynyt ja polut umpeutuneet. Maitohorsma kukkii villinä, piha on yhtä pinkkiä kukkaviidakkoa. Myös näkymä pihasta poispäin on muistoja täynnä, kuinka monta kertaa katselinkaan sitä.

Muistot ovat valtaosin hyviä, jostakin syystä minusta ei tunnu pahalta huolimatta niistä mustanpuhuvista muistoista. Kaikella  on tarkoituksensa, ihminen ei sitä aina vain ymmärrä. Mutta vaikka ei täysin ymmärräkään, elämän moninaiset vaiheet voi hyväksyä - ja jatkaa elämää. Ja onnelliset muistot säilyvät sydämessä aina, niitä ei kukaan voi viedä.

Tavallaan tuo laulu muistuttaa myös eräästä läheisestä ihmisestä, sukulaisestani, joka liittyy tähän paikkaan. Hänellä oli häikäisevän siniset silmät ja avara sydän. Ehkä matkustaessani mummolaan joka kesä matkustan samalla lähelle häntä. Se oli hänelle tärkeä paikka ja niin se näyttää olevan minullekin, edelleen. Kohtaamisia muistojen kanssa.

2 kommenttia:

Ari kirjoitti...

Ihanan nostalginen laulu. Kiitos!

FeminineApproach kirjoitti...

Eikös ollutkin ihana aikamatka musiikin keinoin =)