tiistai 1. marraskuuta 2011

Sisimpään

Kohtaamisia on tapahtunut  edelleen, mutta päähuomio on ollut viime aikoina syysluonnon ja oman itsen kohtaamisessa. Syysluonto on vienyt mukanaan, en ole saanut kyllikseni sen lumosta. Luonnossa liikkuessani saan yhteyden ydinminääni, yhteyden  siihen  mikä olen sisimmässäni kaiken kiireen ja hälinän jäätyä taakse. Palaan siihen, millainen nainen olen, jos olen siitä hieman etääntynyt.

Esteetikkona nautin  kaikesta siitä, mitä luonnossa näen.






Ja sitten se kaikki, mitä kuulee. Ilahdun  joka kerta, kun kuulen läheltä punatulkun pehmeät äännähdykset. Voiko olla sympaattisempaa lintua kuin tämä pullea, jo lapsuudesta tuttu siivekäs. Sen äänen kuuleminen on lohduttavaa, en osaa selittää miksi mutta siltä se tuntuu.







               Niin kuin tunsin sinut
               puunrungon toisella puolella
               tunsin enkä nähnyt,
               ja vielä lähempänä,
               kun se kasvoi
               toistemme hengittämä puu,
               puun henkäys
               ja minä sinun ja sinä minun.

               Mirkka Rekola

4 kommenttia:

AAMU kirjoitti...

Kenties syksy on juuri sisäänpäin kurkistava vuodenaika. Talvella pitää olla pientä puuhata, keväällä on huvä iloita ja kesällä saa nauttia. Syksyllä hyörinä seisahtuu. Metsässä kävellessä askeleet pian löytävät saman tahdin ajatusten kanssa.

FeminineApproach kirjoitti...

Tuo viimeinen lause, onpa kauniisti sanottu. Kuvaa hyvin sitä tunnetta, mikä metsässä liikkuessa on.

Taidan olla tuumailija ja mietiskelijä joka vuodenaikana, vaikka toiminkin. Kai se on luonteessa, pohdiskelu ja pysähtyminen. Enemmänkin tarkkailija kuin keskipisteeseen hakeutuja.

Ari kirjoitti...

Upeat sulat!

FeminineApproach kirjoitti...

Niin on. Ja olivat noin metsänpohjalla, tulivat kävellessä vastaan.

Tunnistatko, minkä linnun?