perjantai 23. syyskuuta 2011

Vuolteita ja akanvirtoja ja mitä siitä seurasi

Elämänsä alkuvaiheet se eleli pienessä, syrjäisessä ympäristössä. Kasvoi ja kehittyi, kuten elämän alkutaipaleella on tapana. Oli kaikkea mitä kasvuun tarvitaan ja siitä kehkeytyi juuri sellainen, kuin odotettiin. Se oli ujohko, muttei liian. Uskalsi avautua, kun tunsi olonsa turvalliseksi. Ja turvallista ja turvattua elämä oli, tyventä. Auringonpaisteisia kesäpäiviä ja valon kimallusta veden pinnalla. Kirpakoita syysaamuja, kun usva peitteli tienoon harsoonsa. Napakoita talvipakkasia, kun hanget ylsivät korkealle. Ja elämää hersyviä keväitä, kun ilma oli täynnä hyönteisten surinaa, vihreää puski kaikista maanrakosista ja joen vesi vapautui lopultakin jääpeitteestä.

Se avautui kuorestaan ja otti vastaan, mitä elämällä oli tarjottavana. Ja sitä oli. Kokemuksia, elämyksiä, tapahtumia. Sitä saattoi kutsua jo ikänsä puolesta aikuiseksi, vaikka kasvua oli vielä viljalti edessä. Kuoren avaaminen asetti sen sisimmän suojattomaksi ja kuinkas siinä sitten kävikään. Niin, niin siinä kävi. Se sai haavan sisimpäänsä, herkimpään kohtaansa. Särkevän haavan, jonka parantaminen vei siltä vuosikausia. Jäljelle jäi arpi, joka hiljalleen parani. Kuoren murtuma eheytyi, mutta se oli oppinut elämästä. Nuori, mutta kantapään kautta oppinut.

Se oppi oli tehnyt varovaiseksi. Se lujitti kuortaan ja avasi sitä harvemmin. Se opetteli sulkemaan sen nopeammin ja etsi piilopaikan, mihin kätkeytyä tarpeen tullen. Se osasi perääntyä, jos tilanne ei vaikuttanut turvaisalta. Vuosien kuluessa kuori oli muuttunut uurteisemmaksi ja sisimmän arpea ei enää näkynyt. Sisin oli kasvanut ja muovautunut omannäköisekseen.

Elämä oli kuljettanut sitä pienestä suojaisesta sopukasta suurempiin ympyröihin. Se oli vahvistunut sisältä ja uskalsi avautua yhä useammin ja enemmän. Se ei enää niin usein sukeltanut suojaan ja piiloon, vaan näytti sisimpänsä muille. Sisin oli kaunis, ei samanlainen kuin muilla, mutta kaikkien kokemusten ja tuntemusten  muokkaama. Kuori oli tummunut ja uria oli tullut lisää. Se halusi olla auki ja näyttäytyä ilman kuoren suojaa. Ja se teki niin.

Mutta elämällä on yllätyksiä taskussaan. Vuolteita, virtapaikkoja, kivikkoja. Kuoren avaaminen osoittautui virheeksi, sisään pääsi siru raapaisemaan syvältä. Tällä kertaa vielä syvemmältä kuin silloin aiemmin. Jälki näytti ja tuntui pahalta. Eheytynyt ja hohtava sisin oli naarmuuntunut rumasti. Se vetäytyi visusti suojaan omaan sopukkaansa parantelemaan haavojaan. Se alkoi olla jo taitava siinä.

Ajan oloon haava arpeutui taas ja kasvatti terveen, kiiltävän uuden pinnan. Pinta  oli ihan erityisen värinen. Erikoisen, mutta viehättävän sävyinen. Kuori oli vahvempi kuin koskaan, tumma ja sävykäs urineen. Kuorensa se osasi sulkea ja avata taitavasti. Se avasi sen mielellään, mutta tarkkaan valiten. Se osasi väistellä vahvoja virtauksia ja kivenlohkareita. Se luki veden pintaa ja havaitsi akanvirtojen väreilyt jo kaukaa. Niitä se vältteli, osasi perääntyä vikkelään. Se otti etäisyyttä, jos koki että sisimpää uhkasi siru . Se viihtyi joen rauhaisassa poukamassa ja jatkoi elämäänsä suvannossa.

Kuoren sisällä olevaa herkkää sisustaa haavoittanut  hiekanmuru oli jäänyt piiloon. Sen ympärille oli kasvanut hieman epäsäännöllisen pyöreä, hohteleva ja kaunis helmi - kuten jokihelmisimpukalla joskus äärimmäisen harvoin tapahtuu.

Ei kommentteja: