Uutta pukkaa kovasti, osassa kasveista silmut ovat jo turvonneet. Iltakävelyllä tarkastelin omenapuun silmuja vain hetkeä ennen kuin lintu säikäytti minut perusteellisesti. Omenapuun jälkeen pysähdyin toviksi tarkkailemaan linssin läpi kolopuuta, odotin sinitiaisen menoa koloon. Tintti ei koloon mennyt, vaan pysytteli etäämmällä. Luovutin, laskin kamerani ja otin pari hidasta askelta eteenpäin.
Siinä samassa lintu pyrähti lentoon pari metriä edestäni pusikon suojista. Sydämeni hypähti kurkkuun tuhatta ja sataa, ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen. Ennätin nähdä, että lähes jaloistani ampaissut lintu oli pyy. Lintu, jota harvoin olen nähnyt. Pari kertaa olen sen tähän tapaan vahingossa yllättänyt, se on piileskellyt viimeiseen hetkeen ja sitten pyrähtänyt pakoon säikäyttäen samalla minut kunnolla.
Kotimaan luonto-oppaassa pyyn kohdalla Pertti Koskimies kirjoittaa, että syntytarun mukaan pyy on linnuista vanhin ja oli aluksi kaikkein suurin. Kun "pyy pyrähti, niin maa järähti, ja Luojan syvän värähti"
Eilen minunkin sydämeni värähti. Melkein kurkkuun asti.
2 kommenttia:
Tuollainen osaa säikäyttää kummasti. Taitaa olla samat tuntemukset linnullakin jännittyneenä piilossaan.
Kummatkin saimme sätkyn, vaikka touhuilimme vain omia touhujamme kumpikin.
Lähetä kommentti