Miten muutoksen sietäminen on niin vaikeaa? Kun haluaisi elää seesteistä ja rauhallisen onnellista elämää ja iloita vaan mukavista yllätyksistä. Niin, tiedän, elämä ei ole sellaista kepeää ruusuillatanssia ja stabiilia aina ja ikuisesti, mutta siltikin. Minun on vaikeaa hyväksyä ja sulattaa muutosta silloin, jos se tapahtuu ilman että olen siihen valmis.
Asettuuko ihminen elämänuomiinsa tyytyväisenä, kun kaikki sujuu, terveys on kunnossa, töissä menee siinä sivussa ja ihmissuhteet kukoistavat? Asettuuko niihin uomiin niin tiukasti, että kun jokin liikahtaa tai muuttuu, konseptit menevät sekaisin? Jos siis on tunne, ettei muutos ole omissa käsissä. Jos muutos tulee annettuna ilman mitään vaikutusmahdollisuuksia siihen. Tai vaikka päätöksen muutoksesta oma-aloitteisesti teetkin, tunnet olevasi jonkin asian tai ihmisen siihen "pakottama". Muutokseenhan on helppo lähteä, jos itse sitä haluaa.
Jos on vaikka harkinnut elämänmuutosta pitkään ja hartaasti ja päättää lähteä toteuttamaan sitä. Silloin muutoksen alullepano on virkistävää ja innostavaa. Niin no, toiset harkitsevat pitkään ja toiset vähän lyhyemmän aikaa...=) Mutta joka tapauksessa, kun on itse valmis muutokseen, se ei tunnu vaikealta. Ja toisesta näkökulmasta katsottuna, jos et ole siihen valmis, vaikka periaatteessa näetkin muutoksen tarpeellisuuden ja haluat vain vielä hieman harkita, muutos tuntuu hankalalta.
En tiedä, olenko kehittynyt tuossa tähän ikään kuinka paljon. Tai no olen minä jonkin verran, enemmän teen nykyään nopeita, spontaaneja päätöksiä intuition perusteella. Isojakin muutoksia olen tehnyt lyhyellä harkinta-ajalla. Olen tajunnut, että tietty päätös on tilanteessa ainoa oikea, vaikka sen tekeminen saattaa kirpaistakin syvältä ja tiedän, että se voi tuntua arkana pitkään. Nyt kun ajattelen, yleensä ne nopeatkin päätökset ovat olleet oikeita, mutta kyllä muutama hutikin mahtuu joukkoon. Ja toisaalta, joitakin asioita pitää harkita pitkään ja monelta kantilta, ettei tee virheliikkeitä.
Juuri nyt puntaroin erästä asiaa, heilun puolelta toiselle, olen jotenkin ihmeellisen päättämätön. Välillä tunnen innostusta ja tuumin, tuo on mielettömän kiinnostava juttu ja haluan lähteä siihen mukaan. Haluan kokea ja elää sen, nähdä ja aistia ja olla mukana. Ja sitten seuraavana päivänä ajattelen, että miksi lähtisin siihen mukaan, varsinkin jos siellä törmään erääseen henkilöön, jota en halua nähdä. Se romuttaisi kaiken sen muun ihanan ja ainutlaatuisen ja koko homma menisi kiville. Tämä puntaroimani asia ei ole muutos, mutta eräänlainen käännekohta kuitenkin, rohkeutta vaativa. Ja nyt olen kiikun kaakun.
Palatakseni muutokseen, sen hyväksyminen ei ole minulle aina helppoa. Miten te sen koette? Hyväksyttekö yllättävät käänteet elämässä ihan tuosta vaan? Vai tuntuuko se hankalalta? Miten te muutoksesta selviätte ja sitä prosessoitte? Olisi kiinnostavaa kuulla mielipiteitänne ja kokemuksianne.
