Elämän pyörässä

Elämä on jännittävää, koko ajan tapahtuu jotain. Staattinen, tasainen tilanne - sellaista ei ole.

Täällä olen kirjoittanut paljonkin muutoksista elämässäni kuluneen vuoden aikana. Niihin olen sopeutunut ja siinä mielessä elämä on tasaantunut. Ja mikä on aivan parasta, kivut ovat lähes kadonneet! Se on niin hienoa, etten vielä uskalla täysin luottaa siihen etteivät ne palaisi.

Mutta kun nuo osa-alueet ovat seestyneet, ilmaantuu uutta liikettä elämään. Ihan oikeasti, minusta olisi välillä mukavaa elää tasaista ja soljuvaa arkea ilman mitään sen kummempaa. Mutta haasteita tuntuu tänä vuonna riittävän, nyt ammatillisella saralla.

Välillä mietin, keräänkö itse muutosta ja liikettä elämääni. Ja päädyn yhä uudelleen siihen, että en. Suurin osa asioista tulee ulkopuolelta enkä pysty vaikuttamaan niiden ilmestymiseen millään lailla. Voin vain yrittää sopeutua ja löytää asioista niiden hyvät puolet.

Mutta silti, kaikesta huolimatta, tahtoisin hidastaa ja elää hetket kerrallaan täysipainoisesti ilman jatkuvaa uudistumista. Minä haluaisin pysähtyä välillä. Onko se vain minussa vai kulkeeko maailma välillä liian lujaa?

Takarivin tyttö

Takarivin tyttö

ei hakeutunut  parrasvaloihin.

Mukana,  enimmäkseen hiljaa,

katsoen, kuunnellen.

Äkkiä tyttö  temmattiin

siihen keskelle.

Huomaamatta avautumaan,

paljaaksi katseiden eteen.

Tyttö hämmentyi,

ei ollut aikaa perääntyä,

rohkeutensa  kantamana

katsoi epäröimättä silmiin.

Omin sanoin

tyttö näytti värinsä,

paljasti

siivun sielustaan.

Katseiden kohteena

tyttö jakoi energiaansa

antoi itsestään

ja joku otti, otti.

Joku muutti  sääntöjä,

joku  ei antanut itsestään,

seinä tuli vastaan

ja tyttökin hiljeni.

Mutta se takarivin tyttö

taipuu tuulessa,

väistää viileän 

ja antaa sielunsa valon yhä loistaa.

                                                

Ihmisyydestä

Muutoksien jälkeen oma elämä on asettunut uusiin uomiinsa ja soljuu jo rauhaisasti. Siinä samalla elämäni on vienyt minut tilanteeseen, jossa kohtaan elämän peruskysymyksiä. Millainen on hyvä elämä ihmiselle? Mitä siihen kuuluu? Mitä se vähintään vaatii vai voiko puhua vähimmäisrajoista? Milloin elämä ei enää ole hyvää eikä arvokasta? Sillä arvokasta  elämä on, ihan itsearvona.

Tälläisiä aika syvällisiäkin kysymyksiä olen pohtinut yksin ja muiden kanssa. Jokaisella meistä on omat ajatuksemme ja käsityksemme siitä, mitä hyvään ja arvokkaaseen elämään sisältyy. Arjen sujuessa ilman mitään suurempia ongelmia näitä ei tule ajatelleeksi. Mutta erilaiset elämäntilanteet ja -kohtalot, omat tai toisten, voivat pysäyttää.

Kun katsoo läheltä ihmisen karikkoista elämänpolkua, ei näitä voi olla miettimättä. Ja en voi vain katsoa sivusta ja olla välittämättä. Haluan helpottaa toisen tietä omalta osaltani,  edes hiukkasen. Ihmisyyteni ei salli minun kääntää katsettani toisen tuskasta pois.

Rajojensa koettelu

Ihminen kohtaa elämässään monenmoisia tilanteita ja joutuu/pääsee selviytymään niistä parhaan taitonsa mukaan. Oppii uudenlaisia asioita itsestään, muista  ja ympäristöstään ja oppii uusia taitoja. Kasvaa ja kehittyy.

Joissakin ihmisissä on tahto koetella omia rajojaan ihan tarkoituksella. Ihminen voi haketua harrastuksiin, joissa pääsee kokeilemaan fyysisiä rajojaan esim. kuinka pitkiä matkoja jaksaa patikoida päivässä tai pystyykö laskeutumaan talvella uimaan luonnonveteen jään keskelle.

Omien fyysisten rajojen koettelu auttaa näkemään samalla, miten oma henkinen puoli reagoi ja venyy erilaisiin tilanteisiin. Ja se on yhtä mielenkiintoista kuin omien fyysisten rajojensa etsiminen.

Pohdiskelevana ja varovaisena luonteena olen löytänyt itsestäni  rajojani tutkimalla yllättävää rohkeutta ja uskallusta astua uudelle tantereelle. Olen pitänyt itseäni joissakin asioissa arkana ja olen sitä osin yhä, mutta kokemukset ovat  antaneet itseluottamusta. Olen löytänyt itsestäni  uusia osaamisen alueita yrittämisen ja erehtymisen kautta. Olen mm. selviytynyt  joistakin miehisenä pidetyistä  osa-alueista  omiksi tarpeikseni  kuten  käyttöjärjestelmän ja ohjelmien asentamisesta koneelle. Ei  suuren suuri asia kaikille ihmisille, mutta edistysaskel tälle naiselle......=)

Näillä aatoksilla  sopivan kokeilevaa ja jotain uutta opettavaa viikkoa!

Onnen vilkaisu

Viime viikkojen aikana olen kohdannut monia, monia läsnäolevia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat pysähtyneet kohdalleni, katsoneet silmiin ja vahvasti olleet siinä hetkessä kanssani. Jutellen, kuunnellen, kertoen, eläen.

Oikeastaan  on ollut minulle yllätyskin taas huomata laaja verkosto, johon kuulun. Nähdä selkeästi, että olen osa suurta kokonaisuutta ja siihen vahvasti kiinnittynyt. Olen lenkki suuressa ketjussa ja  olen nähnyt sen eri osasten vahvistavan toisiaan. Se on hieno ja hyvä tunne, jonka olen kokenut ennenkin ja nyt se taas nousi esiin.

Sen lisäksi tunnen  kuin uuden lehden kääntyneen elämässäni. Moni asia on jäänyt taakse ja tilalle on tullut uutta. Katson eteenpäin  valoisin mielin ja vapautuneena. En tiedä, mitä tulevassa on minua odottamassa, mutta se ei haittaa.

Uskon, että siellä on elämänmakua, niin kyynelten suolaa kuin naurun kupliakin. Minulla on unelmia ja haaveita, joista en hiiskahdakaan ääneen, hyvä kun itselleni niitä  myönnän. Tässä hetkessä uskallan tuskin ääneen  tätä sanoa, mutta  vaikuttaa ihan kuin tuo seuraavan sananlaskun hyvä onni olisi kääntänyt katseensa minuun. Tai  vilkaissut vähän suuntaani.




                    Kun hyvä onni tulee luoksesi, kutsu se sisään.

                                  Espanjalainen sananlasku

Siiven hipaisuja

Viime päivinä olen kohdannut  ihmisten ajatuksia ja kokemuksia  enkeleistä. Ihan selväpäisten, järkevien ihmisten. Olen myös ollut läsnä tilanteissa, joissa puhumaton ihminen on ilmeillään, eleillään ja liikehdinnällään saanut minut pohtimaan, näkevätkö he jotain, mitä minä en.

Parin viime vuoden aikana olen silloin tällöin löytänyt pieniä, valkeita höyheniä läheltäni. Alkuun omasta makuuhuoneestani vuoteen vierestä lattialta ja päättelin niiden olevan peräisin untuvapeitosta. Sittemmin olen löytänyt höyheniä ilman ilmiselvää selitystä vierestäni  mm. työpaikalla, talvisen kävelyretken tauolla  nuotiopaikalla ja jopa Lapin matkalla tummuvassa illassa takan loisteessa.

Mistä kaikki ne höyhenet tulivat? Ne ovat ilmaantuneet ihan lähelleni ja erilaisissa tilanteissa. Olenko kokenut huomaamattani siiven hipaisuja? Niin kevyitä, etten huomannut. Jäljelle jäivät vain pienet höyhenet.

Lämpimästi tervetuloa Mags.

Silta

Kun on hankalassa paikassa tai eksyksissä, tuntuu ettei tästä  pääse eteenpäin tai löydä oikeaa suuntaa. Mutta vaikka usko meinaa välillä loppua, reitti löytyy aina. Joskus mutkan kautta, joskus kastuu kengät, joskus pitkin kivistä polkua, joskus pitkin kapeaakin kapeampaa siltaa. Mutta aina se reitti löytyy. Ennemmin tai myöhemmin.

Ja aika mukava tunne, kun tuntee olevansa oikealla reitillä tai määränpää kajastaa. Joskus itse matkakin on yhtä mukava tai jopa mukavampi kuin perille pääseminen.

Joten älä menetä uskoasi, olipa tilanne mikä hyvänsä. Ole sinnikäs ja luota elämään. Elämä  ja silta kantavat  sinua, vaikka se ei siltä näyttäisikään. Sinua kannatellaan ja jossain vaiheessa näet sen myös itse.

Tervetuloa lukijaksi Orvokki!

Lempeä hämäränhyssy

Miten elämä muuttuukaan koko ajan vai muuttuuko ihminen? Kun ajattelen tätä kulunutta vuotta, on vastaan tullut niin monenlaista, että itseäkin ihmetyttää. On ollut muutosta, menetystä, pettymystä, kipua, mutta myös riemastuttavia kokemuksia, uuden oppimista, vieraita maita ja mantuja, itsensä ylittämistä, kauneuden kokemista ja näkemistä.

Elämä on rikasta kaikkinensa ja ihan kuin virtaavaassa elämässäni  olisi suvantovaihe. Voiko se olla totta? Uskallanko henkäistä syvään ja pelotta luottaa tähän seesteisempään vaiheeseen? Alkuvuosi on ollut niin moniulotteinen, että  vähän pelkään elämän kiskaisevan maton altani vielä kerran.

Jos yrittäisin elää päivän kerrallaan ja nauttia tämänhetkisestä hyvästä. Olenhan selvinnyt tähänkin asti hengissä. Ja enemmän kuin vain selvinnyt, olen myös kokenut suuren suurta elämiseniloa ja onnen tuntemuksia. Kuten juuri nyt, kun kohta sytytän kynttilät ja tuikut, puen villasukat jalkaan, kaadan lasiin punaviiniä ja nautin saapuvasta pehmeästä hämärästä syksyiset maisemakuvat silmissäni.

Kaunista hämäränhyssyä sinullekin!

Ne lähtee syksyin...

                            Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän, te suuret aatteet, teitä tervehdän!
                            Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä, jos muutattekin maihin etelän!
                            Oi, oppi ottakaatte joutsenista! Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
                            On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.

                            Eino Leino: Lapin kesä

Työn ilo

Ihminen kaipaa tekemistä päiviinsä, vakinaista päivärytmiä, mielekästä puuhaa ja sosiaalisia kontakteja.  Monille meistä se tarkoittaa työn tekemistä.

Työ ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Kaikilla sitä ei ole, toisilla sitä on liian vähän ja toisilla  liian paljon. Se voi kuluttaa ihmisen voimavarat vähiin ja terveys horjuu. Samalla työn ilo katoaa jonnekin.

Itse koin uupumuksen liiasta työn määrästä, työstressin, työn ilon menetyksen. Näin kaiken tuon tulevan ja sitten lopulta pam - muutos. Muutoksen tullessa ihminen kokee muutosvastarintaa ja niin minäkin. Mutta kaikesta mylläkästä on loppujen lopuksi seurannut hyvää ja ihanaa ja siihen haluan keskittyä nyt.

On aivan mahtava tunne kokea jälleen työn iloa. Tuntea tekevänsä arvokasta ja tärkeää työtä ja olla osana sitoutunutta, innostunutta tiimiä. On tavattoman hyvää tekevää havaita, että stressin mukanaan tuomat  oireet ovat kadonneet lähes tyystin. Ei enää kipuja, ei univaikeuksia. Mieli on korkeammalla ja töissä on jopa kivaa!

Tämä on uusi alku. Monessa mielessä uusi ja raikas alku. Vaikka otan välillä takapakkia ja harhailen sivullekin, suunta on kaiken kaikkiaan eteenpäin. Eteenpäin elävän mieli, kuten joku viisas on sanonut.

Kunpa tämä hyvä olo ja tunne jatkuisi. Haluan tehdä työtäni ja nauttia siitä. Haluan olla terveenä ja hyvillä mielin. Haluan olla luova ja antaa itsestäni muille. Haluan olla vuorovaikutuksessa, kuulla ja tulla kuulluksi.

Siinä tavoitteitani, jotka osuvat moneen meistä. Tunnetko sinä työn iloa ja riemua?

Tervetuloa lukijaksi Jaana...=)

Havahtuminen

Olen kohdannut viime aikoina hyvin  erilaisia ihmisiä, keskustellut ja viettänyt aikaa heidän kanssaan ja päätynyt siihen tulokseen, että kyllä elämäni  on oikeastaan aika hyvällä mallilla. Ihan oikeasti, ihminen napisee  välillä  turhan helposti. Pientä ja isompaakin harmistusta ja muuta sen sellaista elämässä on, mutta loppuviimeeksi ne tärkeimmät asiat ovat hyvin.

Tajusin, että olen onnekas ihminen, koska kehoni ja raajani toimivat vallan mainiosti, jaksavat kuljettaa minua kivisiäkin polkuja ja viedä minut vaarojen ja tunturien  laelle. Silmäni ovat kunnossa ja ne näyttävät mahtavia ja kaukaisia näkymiä sieltä  laelta. Mieleni, sydämeni ja sieluni näkevät  valtavasti kauneutta, niin pienessä kasvissa maanrajassa kuin niissä kaukaisissa Lapin maisemissa aamu-usvassa. Aivoni osaavat toimia ja viestiä, mihin suuntaan pitää maastossa mennä ja koska pitää lepotauko pitkässä ajomatkassa.

Lisäksi kivut ovat hälventyneet, toivottavasti pysyvästi. Omaan vakituisen työpaikan, vaikka muutokset heiluttavat työidentiteettiäni. Olen sovussa ihmisten kanssa ja pystyn oppimaan uutta. Näen, että minulla on voimavaroja varastossa niin työelämässä kuin vapaallakin. Nukun yleensä hyvin ja nautin elämästä. Hyvänen aika, minullahan on paljon plussapuolia elämässäni! Ja niitä löytyisi varmasti lisääkin, jos oikein alan miettimään.

Aina joskus on tarpeen listata, mikä kaikki on hyvin elämässä. Huomaa, että jos on huonoa, niin on hyvääkin. Tällä hetkellä oma terveydentila tuntuu niin arvokkaalta asialta. On ihana tunne, kun ei satu mihinkään ja tuntee voivansa melko hyvin.

Tämä hetki tässä, ei hassumpi.

Korpimaan kauneus

Ihminen on hienosti rakennettu kokonaisuus, vaikka huitelee reissussa keskellä korpea eikä mieti mitään sen kummempaa, kunhan kuleksii, niin alitajunta   työskentelee. Näin se vaan on, ihmeellistä. En reissullani tietoisesti mietiskellyt ja pohdiskellut ennen matkaa minua rassanneita asioita, vaan patikoin ja laitoin jalkaa toisen eteen ja nautin kustakin kuluneesta hetkestä.

Ja kuitenkin nyt kotiin palattuani huomaan, että moni murhe jäi sinne kurun pohjalle kuten Aamu kommentoi. Sinne ne putosivat omia aikojaan ja koski pauhuineen vei ne mennessään. Tai no aina sitä muutama murheenpoikanen repun pohjalle jää, mutta suuri osa huolista jäi sinne.

Jos oli minulla suuria murheita, niin on pohjoisessa myös suuria koskia, könkäitä ja rotkolaaksoja. Mutta ei vain kooltaan isot, myös Lapin luonnon pienet kauniit saivat sielun soimaan. Hento ja hauras kasvi voi vetää kauneudessa vertoja valtaville dolomiittiseinämille.

Sadepisaroita aamunkajossa

Elämällä on aikansa ja jonain päivänä se loppuu meiltä kaikilta. Ajatteletko sitä koskaan vai onko se liian pelottava ja ahdistava ajatus?

Joissakin elämäntilanteissa kuolema tulee lähelle ja ajatuksiin arjessa. Kun läheinen ihminen kuolee tai sairastuu hyvin vakavasti, kun Suomessa tai maailmalla tapahtuu jokin järkyttävä tapahtuma tai lukee tositarinaa koskettavasta ihmiskohtalosta. Tai jos itse sairastuu vakavasti ja huoli valtaa mielen. Silloin kuolema on lähempänä  ja sen ajatteleminen voi tuntua niin pelottavalta, että sen torjuu kaikin keinoin.

Noissa tilanteissa en itse ole kokenut kuolemanpelkoa, vaan vahvasti tiedostettua elämänhalua. Voimakas halu elää ja kokea vielä paljon nousee päällimmäiseksi. Tiedostaa, että tulee se hetki, jolloin elämä loppuu, mutta ei tahdo sen tulevan vielä pitkään aikaan. Paljon on elämää vielä elämättä ja asioita kokematta. Ja kuitenkin tajuaa, että etukäteen ei lähdön hetkeään tiedä.

Moni ei tahdo näitä asioita ajatella saati niistä ääneen puhua. Se voi olla vaikeaa ja  liian raskasta  ja sanoja on vaikea löytää. Mutta kuolema on osa elämää yhtä lailla kuin syntymä. Se tulee aikanaan, ei se tule sen nopeammin tai hitaammin  jos sen tiedostaa tai siitä puhuu. Syntyä, elää ja kuolla, se kuuluu ihmiselämään.

Ihmetteletkö, miksi näitä pohdin? Omassa elämässäni  havahduin  elämän rajallisuuteen  ja se vaan vahvisti entisestäänkin voimakasta elämänhalua. Tunnen  sitkeää  elämänvoimaa  ja luottavaista rauhaa. Elämä kaikkine mausteineen, myös suolaisine kyynelineen toisinaan, maistuu. Tässä hetkessä juuri nyt on levollisuutta, lämpöä ja rauhaa. Sellaista lauantaiaamun onnea....=)

On hyvä välillä miettiä syntyjä syviä, se auttaa näkemään  selvästi, mikä elämässä on todella tärkeää. Ja sitä tärkeää haluaa vaalia ja ruokkia. Haluaa pitää siitä huolta ja näkee sen arvon.

Mikä on sinulle tärkeintä elämässäsi? Huomaatko sen arvon ja muistatko  vaalia sitä arjen kiireissäkin?

Loimu

Elämä on opettavaista. Elämällä on kyky pysäyttää ihminen pohtimaan, mikä on elämässä tärkeintä, vaikka olisi elänyt jo kymmeniä vuosia.

Kun ihmiseltä kysytään, mikä on tärkeintä elämässä, ykkössijalle nousevat lähes aina terveys ja läheiset ihmissuhteet. Ja niinhän se on. Tottavie, selvimmin sen tajuaa, kun ne tai toinen niistä  ei ole aivan kunnossa, jos terveys horjuu tai läheisimmät  ihmissuhteet ovat solmussa.

Elämä opetti minulle taas, kuinka vahvasti haluan elää ja tehdä asioita. Haluan kiivetä tunturin laelle ja antaa katseen siintää  kauas. Haluan sytytellä tulia takkaan ja unohtua katsomaan tulen loimua. Haluan nähdä ja kokea vielä niin paljon, uutta ja tuttua. Haluan - niin, vaikka mitä. Hengittää.  Elää. Kokea. Tuntea.

Ja nyt tuntuu, että yhä voin ja kykenen tekemään  niin. Ei hassumpaa. Tai oikeastaan, mitä turhia kursastelemaan, se on ihanaa!

Sävyjä

Syksyssä sieluni kaipaa vahvaa violettia. Haluan sukeltaa ja kääriytyä violetin eri sävyihin. Kuten joskus haluaisi sukeltaa toisen silmiin, tuttuihin ja samanaikaisesti kiehtovan tutkimattomiin.

Elämässä on voimakkaita vireitä monella tasolla. Kaipaan vakaista vakaampaa tilannetta, jossa voisin levähtää ja olla seesteisesti. Pysähtyä pitkiin hetkiin ja tuntea syvää harmoniaa. Voisin tuntea olevani turvassa ja voivani luottaa kivuttomuuteen. Välillä näitä pohtiessani mietin,  toivonko liikaa. Vai onko tämä vain hetki, jolloin sinnikkyyttäni koetellaan.

Hiekalla

Syksyisellä rannalla on vilvoittavaa. Ja äärimmäisen kaunista. Ihmisistä hiljentynyt ranta on juuri sellainen, jonne voi mennä olemaan hetken yksin ajatuksineen. Tai  voi  siellä nähdä elämääkin vedessä, kuten allaolevassa piilokuvassa on eräs pieni, upea ja hohtava olento.

Joskus  tuntuu, että elämä heittelee rajusti, tuntuu että suuret laineet viskaavat sinut myrskyssä rantahiekalle. Siellä olet oksien ja roskien seassa, rähjääntyneenä ja uupuneena, hengittelet vaan hiljakseen. Oma aikansa siinä menee, kun kerää voimiaan ja tasaa hengityksen. Mutta ennen pitkää  valo  löytää sinut sieltä roskan seasta, se löytää sinut ja saa sinut hohtamaan. Valossa olet kaunis ja puhdas. Riepoteltu, mutta vahingoittumaton. Ehkä aavistuksen vahvempi kuin ennen.

Minun hengitykseni alkaa muutoksessa tasaantua. Hiljalleen.

Lämpimästi tervetuloa lukijaksi Birgitta.

Metsän syliin

                                   Elämä kuin tervapääskyn pesä:
                                   ilmasta siepatuista tarpeista
                                   lujasti muurattu tuulentupa.

                                   Risto Rasa




Tuoltahan se  välillä tuntuu. Varsinkin tämän muutoksia mukanaan tuoneen vuoden aikana. Moniulotteista on elämä, sävyjä paletin kaikista väreistä nähtävissä.

Tänään koin pitkästä aikaa iloa pursuavia sävyjä ollessani kosteassa syysmetsässä aamulenkillä. Hölkän viimeisellä kilometrillä reitin jyrkimmässä ylämäessä puuskuttaessani havahduin huomaamaan polun vierellä hyppelehtivän töyhtötiaisen. Töyhtö tomerasti pystyssä se lennähti oksasta oksaan metrin päässä minusta edeten samaan suuntaan ja samaa tahtia kanssani. Se ei ollenkaan tuntunut pelkäävän eikä arastelevan minua, vaan pienen hetken kuljimme samaa matkaa. Edes hengästyminen ja taakse jääneet kilometrit eivät estäneet riemastuneen ilmeen ja hymyn nousemista kasvoilleni ja spontaania ihastunutta ääneen huokaisua. Pienen pieni asia, pienen linnun lento lähelläni sai minut tosi  hyvälle tuulelle.

Ehkäpä viimeaikojen myllerrys ja tunne, ettei enää kykene luonnostakaan nauttimaan samassa määrin kuin ennen voimisti tätä elämystä. Murheet olivat lannistaa minut ja ne veivät kaiken huomioni ja ajatukseni.

Mutta mikä iloinen havahtuminen, en menettänytkään kykyäni nauttia minulle niin tärkeästä luonnosta. Pystyn yhä saamaan siitä voimaa ja iloa. Nautintoa ja sielua elvyttävää hoivaa.

Metsä teki taas taikojaan, otti minut avosylin vastaan ja helli vähäeleisesti, mutta vahvasti.

Arvot

Onkohan se ikään ja vuosien karttumiseen liittyvä asia, että arvot tulevat yhä tärkeämmiksi? Perusarvot, jotka ovat hyvin tärkeitä ja joista ei tahtoisi tinkiä. Olenpa nimittäin vuoden tapahtumia, omia valintojani ja päätöksiäni analysoidessani tajunnut, että niiden takana ovat  usein omat arvot.

Vuosien myötä on monissa asioissa tullut suvaitsevaisemmaksi ja joustavammaksi. Nuorempana saattoi olla tiukkoja kriteerejä asioiden suhteen, niin tiukkoja, että niistä ei tinkinyt. Ihannemiehellä oli tietyt kriteerit, oman ulkonäön suhteen oli samoin. Kriteerejä oli monissa ulkoisissa asioissa, sellaisissakin jotka nyt ajatellen tuntuvat hassuilta tai perusteettomilta.

Mutta samaan aikaan kun nuo kriteerit ovat höllentyneet tai poistuneet kokonaan, sisäisten  arvojen merkitys on kasvanut yhä tärkeämmäksi. On arvoja, jotka kokee niin merkityksellisiksi, että niistä pitää kiinni tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka se tarkoittaisi itselle sydänsurua ja murhettakin sivuvaikutuksena. Oma vakaumus on vaan niin vahva, että siitä ei halua antaa perään.

Onko se sitä, että elettyään useamman vuosikymmenen tietää paremmin, mitä elämältään tahtoo ja minkälaista elämää haluaa elää? Arvostaa itseään eikä ole  tuulen eikä minkään muunkaan vietävissä.

Oletko sinä kokenut tälläistä? Tiedostatko, mitkä arvot ovat sinulle ne tärkeimmät? Huomaatko, mitkä arvot ovat valintojesi ja päätöstesi takana?

Mukavaa ja arvokasta illanjatkoa....=)

Kun aallokko rauhoittuu

Minun muutokseni koskettaa myös muita ja tänään näin sen vaikutuksen ihmisiin, joiden kanssa työskentelen tiiviissä kontaktissa. Uutinen muutoksesta oli yllätys heille, osalle melkein shokki. Oli koskettavaa  itsellekin nähdä heidän reaktionsa uutiseen, heidän liikutuksensa ja epävarmuutensa tulevaan. Ihmiset  prosessoivat  muutosta eri tavoin ja näin silmieni edessä erilaisia tapoja käsitellä asiaa. Ja asian käsittely jatkuu osalla  vielä pitkään.

Itse on jo ehtinyt jotenkin päästä sinuiksi muutoksen kanssa, vaikka tietää edessä olevan paljon uutta ja tutkimatonta. Yritän muistaa  ja uskoa elämän kantavan. Ja samalla yritän rohkaista muitakin ja luoda heille uskoa tulevaan. 

Olen selvinnyt pahimmasta myrskysilmäkkeestä, vaikka vielä on näköpiirissä suuria aaltoja ja vaihtelevaa säätä. Nyt tiedän kuitenkin, että selviän hengissä. Ja siitä on kiittäminen monia minua tukeneita ihmisiä ja aikaa. Aikaa, jolloin olen saanut pohtia ja pureskella asiaa.

Tässä mylläkässä olen taas kerran havainnut, kuinka toisen ihmisen myötätunto, empatia, tuki ja vierellä kulkeminen voivat kannatella vaikeassa tilanteessa. Kuinka tärkeitä me olemme toinen toisillemme. Ja sitä haluan tehdä nyt itsekin toisille, jotka vielä ovat hämmennyksen ja epävarmuuden olotilassa.

Ihmeellistä, ajatus alkaa selvitä ja kirkastua ja mieliala rauhoittua. Ja nyt voinkin hyvillä mielin toivottaa teille rentouttavaa alkavan syksyn viikonvaihdetta!

Tyvenessä

Tyvenessä ollaan edelleen. Ainakin melkein, tirautin minä pienet itkut tänäänkin. Mutta tänään myös hymyilin ja jaksoin hiukan hassutellakin. Se on helpottavaa, on hyvin raskasta murehtia ja kantaa huolta koko ajan. Pienetkin tyvenet tuovat lepohetken ja antavat voimia.

Teidän kannustavat sananne ovat myös olleet tukena ja lohdutuksena. Vaikka emme tunne toisiamme, olen kokenut sanojenne tulevan sydämestä ja ne ovat todella auttaneet. Kiitos!

Tänään olen tiedostanut, etten ole ainoa joka on myrskyn silmässä. Muut voivat olla ja ovat vielä rankemmassa  tilanteessa. Se on suhteuttanut tilannetta minulle paljon. Elämä voi olla toisinaan todella epäreilua ja riipaisevaa. Se paljastaa niitä tummempia sävyjään ja silloin kaipuu hehkuviin ja iloisiin sävyihin on suunnattoman suuri. Mutta kaikki ne sävyt kuuluvat elämään, niin se vain on. On aika itkun, on aika naurun. Tänään minulla oli vähän niitä molempia. Nyt tässä hetkessä itku on kauempana ja levollinen olo lähempänä.