sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Onnestain on puolet sinun

Hyvillä mielin ja tyytyväisenä - tässä muutama maistiainen viikonlopun onnentuojista.




Rannalla kävely ja veden pinnan katselu elvyttivät ja virkistivät. Olen perisuomalainen, nautin järvistä ja lammista, sinisestä taivaasta, koivuista......

Vesi ja rantaheinät ovat yhdistelmä, jota en voi vastustaa. Katseeni hakeutuu siihen luonnossa kulkiessani aina. Heinät ovat kauniita, olipa vuodenaika mikä tahansa. Rantaheinät, heinät ojanvarsilla ja joutomailla. Nämä kellastuneet heinät rannalla ovat niin viehkoja, ihailen niiden keveyttä ja väriä. Toisinaan ne kaartuvat maalauksellisesti yksittäin, kuin poseeraten ja tässä kuvassa ylvästelevät suurina joukkoina, mutta silti keveinä.





 

Metsän siimeksessä taas - kuten niin monesti ennenkin. Tämä havu paistatteli valokeilassa, joka oli yhtä lämpimän oloinen kuin kevätauringossa.







Illan hämärtymistä hiljalleen rannalla. Saunan lämpiämistä odotellessa katse ylös taivaalle, joko niitä tähtiä näkyy. Ei ihan vielä, pitää malttaa mielensä. Sen ajan voi kuunnella tulen huminaa kiukaassa ja aistia lisääntyvää lämpöä.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Runo kuusen puheesta

          Kuusi puhuu:

          Jos pysähdyt ja katsot minua
          näet että täällä on vaikea kasvaa.
          Kesälläkin on pakkasia, niita sanotaan halloiksi.
          Nämä käpristyneet oksanpäät paleltuivat
          toissa vuoden kesäkuussa.
          Minä kasvatin näin monta sormea kaulani jatkeeksi
          että voisin puhua teille viittomakieltä.
          Pysähdy, ehdi,
          sinä ymmärrät kyllä kunhan katsot.
          Viesti on sinussa jo.

          Eeva Kilpi





sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Silmien tavoittamaa jokivarressa

Kävely joen uomaa seuraten näytti monenlaista loppusyksystä kertovaa. Väriä ja kukkia löytyy vieläkin tarkalle havainnoijalle. Jokivartta seuratessa maasto vaihtuu ja myös joen virtaama. Vesien viilennyttyä maisemia ei enää tule katsottua vesiltä käsin, täytyy tyytyä kävelyyn jokivarressa. Joeltä käsin näkee ja kokee sellaista, mitä ei rannalta pysty kokemaan. Mutta vesi kiehtoo elementtinä tähänkin vuodenaikaan seesteisistä ja sileännäköisistä kohdista virtaaviin ja kuohuviin kivikkoihin.




































































lauantai 12. marraskuuta 2011

Keinuva kehtolinna

Seitsemän veljeksen Timon "Laulu oravasta"

"Makeasti oravainen

Makaa sammalhuoneessansa; 
Sinnepä ei Hallin hammas 
Eikä metsämiehen ansa 
Ehtineet milloinkaan.  

Kammiostaan korkeasta 

Katselee hän maailman piirii,
Taisteloa allans´ monta;

Havu-oksan rauhan-viiri 
Päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnass´!
Siellä kiikkuu oravainen
Armaan kuusen äitinrinnass´:
Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä
Akkunalla pienoisella,
Linnut laulain taivaan alla 

Saattaa hänen iltasella
Unien Kultalaan." 







tiistai 8. marraskuuta 2011

Oivaltamisesta

Pientä oivaltamista  on tapahtunut. Sen oivaltamista, että voi myöntää olevansa heikko ja inhimillinen. Kai minä meinasin sairastua vahvuuteen, olla se joka venyy ja kestää kaiken.  Mutta en olekaan. Ja myönnän sen itselleni - ja  muillekin.


 



Kun  ensimmäisen kerran tiedostin, että voin uupua ja stressaantua, tuli itku. Minäkö tässä tilanteessa, vahva ja itsenäinen nainen? Jotenkin oman heikkouden näyttäminen toiselle oli kova paikka. Pitkään olen ollut vahvan roolissa ja tunsin, ettei ole sallittua olla heikko. Mutta eihän se niin mene. Ei ihminen ole kone. Vaan hengittävä, elävä, herkkä olento tunteineen ja tuntemuksineen. Ensijärkytyksen mentyä ohi tajusin itsekin, että niin se oli. Ymmärsin, että minäkin saan väsyä ja näyttää sen. Että voin myöntää sen muillekin ja keskustella siitä. Ilman että itkuksi menee, mitä nyt tippa tulee silmäkulmaan silloin tällöin. Tulkoon jos on tullakseen, herkistyn helposti hyvästä mielestäkin.

Eikä maailma ole kaatunut oman inhimillisen ominaislaadun näyttämisestä muille. Ei siitä, että olen avautunut asiasta. Työelämässä tunteiden ja oman inhimillisyytensä paljastaminen on vaikeampaa kuin omassa henkilökohtaisessa elämässä. Mutta ihmiset ovat inhimillisiä työelämässäkin.

Sen koin tänään töissä, ihmisen aidon kohtaamisen silmästä silmään. Kun molemmat ovat vahvasti läsnä, kuuntelevat toisiaan ja myös kuulevat, mitä toinen sanoo. Kun otetaan se aika kohtaamiselle. Kaikista asioista puhuminen ei ole aina helppoa, sanoja ei ehkä löydy tai ei ole tottunut niistä puhumaan. Mutta kun asia saadaan keskustelluksi siten, että yhteisymmärrys löytyy, se on palkitsevaa ja helpottavaa.

Voisiko olla niin, että näyttäessään heikkoutensa ihminen on vahva? Jos heikkouden paljastaminen vaatiikin rohkeutta? Uskallusta olla sitä mitä on, luottaen siihen että on hyväksytty omana itsenään. Hyväksytty ja riittävä.



sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Late bloomers

Tervetuloa Sumuinen Silta mukaan....=).

Viikonloppuna eksyin taas, kuinkas ollakaan, metsän siimekseen. Ja olin hetken aikaa myös oikeasti hieman eksyksissä, ilman tarkkaa tietoa sijainnista. Niin siinä käy, kun seikkailee uusilla poluilla ja metsäteillä ja yhtäkkiä, hupsheijaa, huomaakin olevansa vähän tietymättömissä. Mutta ei hätää, naisen logiikalla pärjää metsässäkin, kompassi kun jäi kotiin.....

Nyt olen siemaillut taas eheyttävää metsän taikaa. Seuraavassa pieni kuvakimara siitä, mitä reitillä tuli vastaan. Kuivuneista käpryistä aina myöhäisiin kukkijoihin. Ihmeen paljon metsässä kukkivia kasveja näkyykin, kun kulkee silmät avoinna ja katselee maahankin eikä kulje nokka pystyssä. Niin, täytyy sitä ylöspäinkin tähyillä, sillä sielläkin on tiirailtavaa. Katseltavaa on niin paljon, että matka edistyy hyvin hitaasti.












































        Sinun jäljiltäsi katson itseäni:
        silmieni ympärillä onnelliset poimut.

        Eeva Kilpi

lauantai 5. marraskuuta 2011

Yhteys

Joihinkin tapaamiinsa ihmisiin saa pian, joskus välittömästi, suoran ja hyvän yhteyden. Tuntuu, että ollaan samalla aallonpituudella ja kommunikointi sujuu. Vuorovaikutus on vaivatonta ja kitkatonta, vaikka oltaisiin eri mieltäkin asioista. Se on jännä juttu, miten toisten kanssa asiat sujuvat niin sujuvasti.

Tämän huomasin taas töissä, kun juttelin nuoren, alle kaksikymppisen naisen kanssa. Ettei iällä ollut niinkään merkitystä, vaan sillä yhteydellä. Vaikka meillä on ikäeroa yli 20 vuotta eli voisin olla kepeästi hänen äitinsä, tuntui välillä että juttelimme kuin naisten kesken, toisiamme täysin ymmärtäen ja arvostaen. Meillä on useampi mielenkiinnon kohde, jonka jaamme. Arvostuksemme ja asenteemme ovat yllättävän monessa asiassa samansuuntaiset. Se yllättää minua, koska olemme eri ikäluokkaa.

Huomaan juuri nyt, että olen usein kertoillut näistä nuorista, joita työssäni kohtaan, mutta en minä pelkästään nuorten kanssa työskentele. Kohtaan työssä monenikäisiä ihmisiä, mikä on eräs työn rikkaudesta. Monenikäisiä ja monenlaisia.

No juu, takaisin siihen yhteyteen. Tämä nuori nainenkin huomasi sen ja sanoi siitä, ei suoraan mutta kiertoteitse. Eli me molemmat aistimme ja koimme sen. Samantyyppisen yhteyden voi kokea miehenkin kanssa, sen välittömän tunteen, että tuon ihmisen kanssa sujuu. Joskus se tunne syntyy jopa ilman ensimmäistäkään vaihdettua sanaa, mitenhän se on mahdollista? Ihmisen ulkoisesta olemuksesta ilmeineen ja eleineen kai vaistoaa, että pitää hänestä ja tuumii, että hänen kanssaan olisi varmasti mukavaa jutella. Vai onko se intuitio, joka sen kertoo?

Kun tuollaisen ihmisen tapaa ja häneen tutustuu, hänen seuraansa hakeutuu tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä. Se tapahtuu luontaisesti, hakeutuu tutun ja mukavan ihmisen seuraan. Tietää, että hänen seurassaan voi olla rentona, omana itsenään. Vertaapa sitä tilanteeseen, jossa "joudut" seurustelemaan ja viettämään aikaa seurassa, jonka ihmisistä et pidä tai viihdy. Vuorovaikutus on jäykkää eikä tunnu rennolta ja sujuvalta. Puhuttavaa voi olla vaikea keksiä ja keskustelun hiljaiset hetket tuntuvat vaivaannuttavilta. Olo voi tuntua kömpelöltä, aika matelee. 

Mutta kun se yhteys löytyy - se on siinä. Muistatko omasta elämästäsi tilanteen, jossa yhteys on syntynyt nopeasti?

torstai 3. marraskuuta 2011

Vierellä kulkijana

Kohtasin tänään toisen suuren surun. Olin läsnä, kun nuori ihminen sai suruviestin ja näin, miten se romahdutti  hänet. Olin sen hetken vierellä, lähellä ja lohduttamassa. Halaamassa, pitämässä lähellä, silittämässä hiuksia. Minuakin se kosketti, nähdä toisen kokema äkillinen suru ja menetys. Kuulla itku ja nyyhkytys. Nähdä elämänilon katoavan kuin tuhka tuuleen.

Miten äkkiä elämä voikaan  muuttua mukavasta arkipäivästä mustaan synkkyyteen. Yhdessä  silmänräpäyksessä.




Huikaisevaa

Hehkuit sinisyyttä, kun tuuli ajoi pilvet kanneltasi. Katsoin sinua oksiston läpi. Sinistäkin sinisempi, hennosta vaaleasta  vahvaan ja voimakkaaseen.


































Pimeän saavuttua olit tumma ja samettinen. Annoit tähtiesi loistaa kirkkaasti, kirkkaammin kuin koskaan. Käänsin katseeni ylös ja pysähdyin. Maaginen, salaperäinen  ja tähtiä täynnä. Tuolla Otava, missä Orionin vyö? Kunpa joku ottaisi minua kädestä ja esittelisi tähtesi minulle nimeltä, kuin  ystävät.

Uin tähtiesi loisteessa kirpaisevan kylmässä lammessa ja tunsin valtavaa iloa. Iloa siitä, että olin elossa ja sain olla siinä. Juurevaa elämänvoimaa. En halunnut jättää sinua, vaikka palelin. Palasin uudelleen uimaan.

Yön nukuin lähelläsi, tietäen  että olet siellä. Valaisemassa ja suojaamassa. Taivaankansi tähtineen. Uneni oli levollinen ja turvallinen. Aamulla herätessäni olit jo sammuttanut tähtesi ja piilottanut tumman samettisi. Seuraavaa taikayötä varten.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Sisimpään

Kohtaamisia on tapahtunut  edelleen, mutta päähuomio on ollut viime aikoina syysluonnon ja oman itsen kohtaamisessa. Syysluonto on vienyt mukanaan, en ole saanut kyllikseni sen lumosta. Luonnossa liikkuessani saan yhteyden ydinminääni, yhteyden  siihen  mikä olen sisimmässäni kaiken kiireen ja hälinän jäätyä taakse. Palaan siihen, millainen nainen olen, jos olen siitä hieman etääntynyt.

Esteetikkona nautin  kaikesta siitä, mitä luonnossa näen.






Ja sitten se kaikki, mitä kuulee. Ilahdun  joka kerta, kun kuulen läheltä punatulkun pehmeät äännähdykset. Voiko olla sympaattisempaa lintua kuin tämä pullea, jo lapsuudesta tuttu siivekäs. Sen äänen kuuleminen on lohduttavaa, en osaa selittää miksi mutta siltä se tuntuu.







               Niin kuin tunsin sinut
               puunrungon toisella puolella
               tunsin enkä nähnyt,
               ja vielä lähempänä,
               kun se kasvoi
               toistemme hengittämä puu,
               puun henkäys
               ja minä sinun ja sinä minun.

               Mirkka Rekola