Korpimaan kauneus

Ihminen on hienosti rakennettu kokonaisuus, vaikka huitelee reissussa keskellä korpea eikä mieti mitään sen kummempaa, kunhan kuleksii, niin alitajunta   työskentelee. Näin se vaan on, ihmeellistä. En reissullani tietoisesti mietiskellyt ja pohdiskellut ennen matkaa minua rassanneita asioita, vaan patikoin ja laitoin jalkaa toisen eteen ja nautin kustakin kuluneesta hetkestä.

Ja kuitenkin nyt kotiin palattuani huomaan, että moni murhe jäi sinne kurun pohjalle kuten Aamu kommentoi. Sinne ne putosivat omia aikojaan ja koski pauhuineen vei ne mennessään. Tai no aina sitä muutama murheenpoikanen repun pohjalle jää, mutta suuri osa huolista jäi sinne.

Jos oli minulla suuria murheita, niin on pohjoisessa myös suuria koskia, könkäitä ja rotkolaaksoja. Mutta ei vain kooltaan isot, myös Lapin luonnon pienet kauniit saivat sielun soimaan. Hento ja hauras kasvi voi vetää kauneudessa vertoja valtaville dolomiittiseinämille.

Arvot

Onkohan se ikään ja vuosien karttumiseen liittyvä asia, että arvot tulevat yhä tärkeämmiksi? Perusarvot, jotka ovat hyvin tärkeitä ja joista ei tahtoisi tinkiä. Olenpa nimittäin vuoden tapahtumia, omia valintojani ja päätöksiäni analysoidessani tajunnut, että niiden takana ovat  usein omat arvot.

Vuosien myötä on monissa asioissa tullut suvaitsevaisemmaksi ja joustavammaksi. Nuorempana saattoi olla tiukkoja kriteerejä asioiden suhteen, niin tiukkoja, että niistä ei tinkinyt. Ihannemiehellä oli tietyt kriteerit, oman ulkonäön suhteen oli samoin. Kriteerejä oli monissa ulkoisissa asioissa, sellaisissakin jotka nyt ajatellen tuntuvat hassuilta tai perusteettomilta.

Mutta samaan aikaan kun nuo kriteerit ovat höllentyneet tai poistuneet kokonaan, sisäisten  arvojen merkitys on kasvanut yhä tärkeämmäksi. On arvoja, jotka kokee niin merkityksellisiksi, että niistä pitää kiinni tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka se tarkoittaisi itselle sydänsurua ja murhettakin sivuvaikutuksena. Oma vakaumus on vaan niin vahva, että siitä ei halua antaa perään.

Onko se sitä, että elettyään useamman vuosikymmenen tietää paremmin, mitä elämältään tahtoo ja minkälaista elämää haluaa elää? Arvostaa itseään eikä ole  tuulen eikä minkään muunkaan vietävissä.

Oletko sinä kokenut tälläistä? Tiedostatko, mitkä arvot ovat sinulle ne tärkeimmät? Huomaatko, mitkä arvot ovat valintojesi ja päätöstesi takana?

Mukavaa ja arvokasta illanjatkoa....=)

Tuulitukan kesäpäivä Iittalassa

Unelma, josta luovuin, nousi mieleeni. Selasin siihen liittyviä juttuja ja katselin  kuvia. Siellä se oli, unelmani. Mutta, jotain on tapahtunut. Liikahtanut minussa. En tullut suruisaksi, en nyyhkinyt menetettyä mahdollisuutta, en rypenyt itsesäälissä. Ajattelin itsekseni, nythän minun on hyvä olla. Hyvä olla ja elää, katsoa tulevaisuuteen ja nähdä siellä  mielenkiintoista. Matka tuntuu olevan minulle toimiva  tapa irrottautua ja ottaa etäisyyttä, se auttaa suhteuttamaan asioita ja näkemään niitä uudesta näkökulmasta. Vaikka en matkalla asiaa miettinytkään, alitajunta teki töitä.

Jokin kohtalo ihmistä johdattaa, uskon niin, mutta omasta asenteesta on paljon kiinni. Asenteesta, miten elämänsä elää. Ottaako irti kaiken siitä, mitä on tässä vai haikaileeko niitä, joita ei voi saavuttaa. Ja minä päätin nauttia kaikesta siitä, mikä elämässäni on hyvin ja kohdallaan. Sitä on kuitenkin paljon ja lisäähän voi  tulla tupsahtaa.....=)



                                  Puu joka taipuu ei taitu tuulessa.
                                  (afrikkalainen sananlasku, Haya)                                               

Rohkeasti vaan eläen, täysin rinnoin ja ikuisesti uteliaana elämälle. Ja välillä vähän matkoja, mansikoita ja muuta mukavaa!

Suolaiset pärskeet kasvoillani

Matkallani täysin yllättäen jouduin tilanteeseen, jossa olin pakotettu kohtaamaan pelkoni. Rannassa aallot näyttivät pienehköiltä enkä osannut arvatakaan, mihin myllytykseen joutuisimme. Rannan jäätyä taakse  meri alkoi kuohua ja keinua ja pieni kalastajavene heilui siinä mukana.

Meri näytti voimansa. Se näytti pelottavan puolensa ja tiedostin selvästi oman pienuuteni ja voimattomuuteni. Puristin veneen laidan tankoa rystyset valkoisina suolaisten pärskeiden kastellessa kasvot ja hiukset. Minua pelotti ja rukoilin suojelusta pienelle veneelle. Aallokko ei laantunut, päinvastoin.

Jossain vaiheessa antauduin ja luovutin. Ymmärsin, etten pääsisi tilanteesta pois, vaan oli kestettävä mitä tuleman pitää. Tajusin, etten pysty tekemään mitään muuta kuin luottamaan venekuskin ammattitaitoon ja uskomaan kaiken käyvän hyvin. Ihmisellä on suuri tarve hallita ja olla tilanteen herrana, mutta siinä keinuvassa pienessä veneessä luovutin ohjat täysin korkeammalle taholle. Ja pikkuhiljaa aloin rauhoittua. Keho alkoi rentoutua ja myötäillä aallokon keinuvaa liikettä. Uskalsin jo katsoa valkoisena kuohuvia aaltoja ja niiden roiskuntaa veneen laidoilla.

Paluumatkalla olin jo lähes  rento ja katselin suuria aaltoja ja sitä, miten vene nousi ja laski aallon mukana sen harjalta sen pohjalle. Näin aallokossa  kauneutta ja mahtavaa voimaa.  Merivesi pärskähteli kasvoilleni  ja huulilllani tunsin sen suolaisen maun. Aloin huomata  vasta nyt hanskojeni märkyyden ja tuulen kylmyyden. Nälkä kurni vatsassa. Mennessä en tuntenut mitään näistä, pelko oli vallannut minut kokonaan. Kun rantauduimme,  maankamara jalkojen alla tuntui poikkeuksellisen vakaalta ja  turvalliselta.

Jouduin kohtaamaan pelkoni ja selvisin siitä ehjin nahoin. Edelleenkään en silti halua keskelle isoa vettä liian pienellä veneellä saati kanootilla veden kuohuessa aalloissa. Meri kuten järvikin on kaunis ja mystinen elementti, mutta sen vaarallista puolta unohdan tuskin koskaan.

Paljon parempi yhtälö minulle on tyynehkö sää kuten kuvassa ja eritoten suurempi vene. Silloin voin nauttia merellä olosta kuten vapaana lentävät linnut.

Kotiinpaluu

Minä rakastan kotimaatani, sen kesää, syksyä, talvea ja kevättä. Kesäisiä kukkaniittyjä ja järvien sineä ja ihanaa viileää vettä, missä uida. Syksyn raikkautta, sieniretkiä ja karpaloita ja puolukoita. Talven kipakoita pakkasia, lumihiutaleita ja hiihtoa kevättalven lentokeleillä. Kevään hentoja vihreitä ja yhtäkkiä voimistuvaa elämänvoimaa. Minä rakastan tuota kaikkea ja paljon muuta Suomessa. Tutustuminen vieraisiin seutuihin, niiden  ilmastoon ja luontoon, eläimiin ja ihmisiin, ruokiin, kulttuuriin ja tapoihin  on kuitenkin äärettömän mielenkiintoista ja rikastuttavaa.

Kun pakkaa laukkunsa ja lähtee matkalle, jättää hetkeksi jäähyväiset arjelle ja rutiineille ja seikkailee vieraassa maassa kuin lapsi. Kaikki on aisteille uutta ja tuoretta. Vaikutelmien runsaus lyö ällikällä.Aikaa voi viettää istumalla kylän raitin varrella ja katselemalla sen elämää. Oma kävelyvauhti raitilla hidastuu ja kaikkinainen kiire ja hössötys jää luonnostaan pois. Ihmeellinen rauha ja levollisuus tarttuu minuun kyläläisten ja heidän eläintensä elämäntavan myötä. Miksi kiirehtiä, ehtii vähemmälläkin.

Kun palaan Suomeen ja Helsinkiin, ihmisvilinä ja ihmisten törmäily tyrmistyttää. Kaikilla tuntuu olevan kiire johonkin ja he tönivät vastaantullessaan ja ohimennessään. Jatkoyhteyttä odotellessani pistäydyn kauppakeskukseen, mutta sen  hälinä ja sekasortoinen tunnelma hätkäyttävät ja tunnen olevani eksyksissä. Istun kuitenkin hetkeksi syömään jäätelöä, vaikka koenkin olevani aivan väärässä ympäristössä   kapsäkkeineni, kylmien merituulien tuivertamine hiuksineni ja auringon paahtamine kasvoineni.

Mutta olen onnellinen. Vaikka reissussa rähjääntyy ja kapsäkit painavat, pitkä matka väsyttää ja vähäiset yöunet painavat luomia, olen syvästi onnellinen. Saavutin yhden suuren unelmani ja paljon, paljon enemmän. Matka antoi enemmän kuin uskalsin toivoakaan, monin eri ulottuvuuksin ja tavoin.

Neiti kesäheinä

Olin neiti kesäheinänä koko kesäisen lämpimän viikonlopun. Läpsyttelin varvastossuilla markkinoilla jätskitötterö kädessäni, uin lammissa ja järvissä siellä sun täällä, lepäsin viime viikon rasitukset pois. Nyt olen rentoutunut kesänainen.

Viime viikolla, joka oli uuvuttavampi kuin etukäteen osasin ajatella,  opin   yllättävän uuden asian itsestäni. Törmäsin pelkoon sisälläni. Alitajuiseen, vahvaan pelkoon. Ei arkuuteen, ei epämukavuusalueseen,  vaan rehelliseen, liki lamauttavaan  pelkoon. Se yllätti minut täysin. Olen sulatellut sitä parisen päivää ja totutellut asiaan. Tiedän nyt, mitä oikeasti pelkään, konkreettisesti. Ja tiedän myös mistä se pelko tulee. Siihen on selvä syy. Mutta tänään en sitä  enempää avaa, annan itselleni lisää aikaa sen käsittelyyn.

Tämän illan  nautin tästä  auvoisesta olosta. Rentoudesta, jonka ovat saaneet aikaan runsas liikunta ja ulkona olo, auringon valo ja lämpö, kaunis luonto kaikkine upeine yksityiskohtineen ja uni. Ja haaveilu. Olen unelmoinut ja ajatellut lempeitä ajatuksia.....=)


Eino Leinon sanoin:

"Tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen"

Unen lintu

Tervetuloa lämpimästi mukaan Pepper.

Pääsiäisen ja hiljentymisen aika alkaa olla ohi ja paluu arkeen on edessä. Tänään olen jättänyt jäähyväiset kevään hiihdoille, hiihtelin aamupäivän metsän suojissa ja todella nautin olostani ja aurinkoisesta ja linnunlaulun täyttämästä metsästä. Ihmeellistä hiihtää talitiaisen ja peipon laulaessa ympärillä täyttä kurkkua kevättä. Kaunis aamu ja upea lentokeli sai muutkin hiihtäjät hymyilemään spontaanisti vastaantullessa.

Viimeisen hiihdon myötä jätin jäähyväiset  toisellekin asialle. Nyt on eräs aikakausi loppunut ja katse on käännetty tulevaisuuteen. Näin unessa  linnun, joka symboloi unikirjan mukaan vapautta, mielikuvitusta, herkkyyttä, haaveita ja tulevaisuudentoiveita. Ja unessa näkemäni yksinäinen lintu enteilee ylevää tavoitetta ja innoitusta. Kuulostaa rohkaisevalta, eikö vaan?

Luottamuksen tematiikkaa prosessoin mielessäni vielä pitkään, ehkäpä joskus täälläkin. Arki tulee viemään mukanaan omine kiireineen ja touhuineen ja hyvä niin. Alitajunta työskentelee kuitenkin taustalla ja käsittelee asioita siinä samalla. On  tärkeää pysyä arjessa ja elämässä kiinni, ei voi eikä ole järkevääkään jäädä paikalleen polkemaan. Kiitän teitä lukijani, jotka olette edeltäneen reilun viikon aikana kommentoineet tekstejäni ja siten osoittaneet empatiaa ja tukea. Se on tuntunut todella hyvältä ja lämmittänyt sydämessä asti. Muutamalla sanalla olette olleet kannattelemassa minua silloin, kun sitä tarvitsin.

 Talvi on irrottamassa otettaan, tervetuloa kevät

Etäämpänä, yhä lähellä

Kiirettä olen kesyttänyt. Kyllä. Ja lisäksi houkutellut lisää tilaa. Itselleni. Ajatuksilleni. Työrauhalleni. Kiireen lisäksi oli tunne, että minua hamuttiin joka suunnalta, monen taholta ja samanaikaisesti.  Huomiotani ja aikaani. Korviani kuuntelijaksi. Silmiäni katsojaksi. Kokonaisvaltaista läsnäoloani. Kaikkea tätä liikaa. Ai mitenkö?

Työni on sellaista. Näin työviikon lopuksi puran siitä pari ajatusta ja sitten annan ajatusteni siirtyä vapaille. Työni ydinsisältö  on läsnäolo ja huomion antaminen. Saatavilla oleminen. Ja minä teen sitä koko persoonallani. Omana itsenäni. En oikein osaa tehdä sitä viileästi ja hieman vasemmalla kädellä. Se ei ole minua. Mutta vaikka työni paljon antaa, niin paljon se myös vaatii. Henkisesti.

Oma olo ja jaksaminen on parantunut näillä keinoin. Kiireen kesytyksellä ja pienellä etäisyyden otolla. Oman isomman tilan ja työrauhan ottamisella. Enkä silti tee työtä puolivillaisesti. Teen sen enemmän omaa työhyvinvointiani ajatellen. Uskon, että löydän tasapainon etäisyydelle ja läheisyydelle.

No niin, sain ajatusteni ytimen muotoiltua sanoiksi. Olen pohdiskellut sitä ja alitajuntakin on työskennellyt asian parissa. Se varmaan enemmän kuin tietoinen mieli. Sieltä niitä vastauksia mieleen tulee, alitajunnasta. Nyt voin jättää työjutut mielestäni pariksi päiväksi ja keskittyä omiin juttuihin.

Alitajunnan lisäksi liikunta auttaa jäsentämään ajatuksia. Rivakka  lenkki tai hikijumppa tai oikea kunnon liikuntarääkki tyhjentää pään ja samalla järjestää ajatuksia huomaamatta. Kuinka monet pikku ja vähän isommatkin probleemat olen selvitellyt itselleni esim. metsälenkillä. Oiva keino itselle on ollut myös asioiden puhuminen auki ääneen. Juu, luit oikein, jupisen itsekseni ääneen lenkillä joskus. Enkä vain yhteen kertaan vaan oikein jauhan samaa asiaa.......=) Totta se on ja hyvä keino se onkin. Toimii minulla.

Ihanaa ja kaunista syysviikonvaihdetta meille kaikille!

Pinnan alla ja päällä

Huojentava tunne, kun huomaa päässeensä irti tunnekoukusta. Huomaa päässeensä irti tunteista ja ajatuksista, jotka ovat vallanneet mielen ja pyörivät päässä häiritsevässä määrin. Mikä helpotus, kun koukun saa irrotettua ja pystyy jatkamaan elämäänsä ilman sen  rajoittavaa vaikutusta. Näkee ja kokee nykyhetken selvemmin ja pystyy  nauttimaan siitä enemmän, kun tunnekoukku ei sido turhaa energiaa. Nimenomaan energiaa se  sitoo, mikä on ihan  haaskausta, kun sen energian voisi käyttää mukavammin ja mieluisammin.  Ja mikä se tunnekoukku on ja miten siitä pääsee irrottautumaan?

Tunnekoukuista kirjoittaa Tony Dunderfelt kirjassaan Irti tunnekoukuista: kohti vapaampaa elämää. Käytännönläheinen kirja, joka sisältää helppoja harjoituksia asian tiimoilta. Kirja on myös helppotajuinen, vaikka ei olisi ennen tämäntyyppistä kirjallisuutta lukenut. Dunderfeltillä on muitakin samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja, jotka auttavat arkielämän tasolla oman itsensä kehittämisessä. Olen vähän innostunut aihealueesta, joku voisi sanoa kirjoja tylsiksi, mutta minua ne kiinnostavat paljon. Sanotaan, että ihminen kääntyy neljänkympin tienoilla enemmän sisäänpäin ja kiinnostus henkiseen puoleen kasvaa. Alkaa katsoa omaa sisäisyyttään, tunteitaan, ajatuksiaan, kokemuksiaan, kasvunpaikkojaan tiedostavammin. Sitä on ehkä aiempinakin vuosina tehnyt silloin tällöin ja vähemmän tietoisesti, mutta nyt se ei ole pelkästään alitajunnan tuotosta. Avuksi löytyy paljon kirjallisuutta, sekä suomalaista että käännöstekstiä. Jos vielä pääsee testaamaan ajatuksiaan aiheesta keskustelemalla jonkun kanssa, joka on asiasta yhtä kiinnostunut, se voi olla erittäin antoisaa.

Alitajunta on suuri tuntematon, vaikea määritellä ja sanoin kuvailla, saati sen sisältö. Mutta pinnan alla siellä on paljon.  Miten alitajunta työskentelee? Silloinko kun ihminen nukkuu? Vai hereillä ollessamme, alitajunnan rattaat pyörivät arjen puuhien taustalla?  Auttaako alitajunta elämän vaikeissa paikoissa, kun on haasteita ja hankaluutta? Voiko alitajunnan  esille puskemaan tuotokseen esim. ajatukseen tai päätelmään luottaa?

Kysymyksiä ja pohdintaa, mutta ei valmiita vastauksia. Joskus matka onkin kiehtovampi kuin perille pääsy.