Takarivin tyttö

Takarivin tyttö

ei hakeutunut  parrasvaloihin.

Mukana,  enimmäkseen hiljaa,

katsoen, kuunnellen.

Äkkiä tyttö  temmattiin

siihen keskelle.

Huomaamatta avautumaan,

paljaaksi katseiden eteen.

Tyttö hämmentyi,

ei ollut aikaa perääntyä,

rohkeutensa  kantamana

katsoi epäröimättä silmiin.

Omin sanoin

tyttö näytti värinsä,

paljasti

siivun sielustaan.

Katseiden kohteena

tyttö jakoi energiaansa

antoi itsestään

ja joku otti, otti.

Joku muutti  sääntöjä,

joku  ei antanut itsestään,

seinä tuli vastaan

ja tyttökin hiljeni.

Mutta se takarivin tyttö

taipuu tuulessa,

väistää viileän 

ja antaa sielunsa valon yhä loistaa.

                                                

Ihmisyydestä

Muutoksien jälkeen oma elämä on asettunut uusiin uomiinsa ja soljuu jo rauhaisasti. Siinä samalla elämäni on vienyt minut tilanteeseen, jossa kohtaan elämän peruskysymyksiä. Millainen on hyvä elämä ihmiselle? Mitä siihen kuuluu? Mitä se vähintään vaatii vai voiko puhua vähimmäisrajoista? Milloin elämä ei enää ole hyvää eikä arvokasta? Sillä arvokasta  elämä on, ihan itsearvona.

Tälläisiä aika syvällisiäkin kysymyksiä olen pohtinut yksin ja muiden kanssa. Jokaisella meistä on omat ajatuksemme ja käsityksemme siitä, mitä hyvään ja arvokkaaseen elämään sisältyy. Arjen sujuessa ilman mitään suurempia ongelmia näitä ei tule ajatelleeksi. Mutta erilaiset elämäntilanteet ja -kohtalot, omat tai toisten, voivat pysäyttää.

Kun katsoo läheltä ihmisen karikkoista elämänpolkua, ei näitä voi olla miettimättä. Ja en voi vain katsoa sivusta ja olla välittämättä. Haluan helpottaa toisen tietä omalta osaltani,  edes hiukkasen. Ihmisyyteni ei salli minun kääntää katsettani toisen tuskasta pois.

Onnen vilkaisu

Viime viikkojen aikana olen kohdannut monia, monia läsnäolevia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat pysähtyneet kohdalleni, katsoneet silmiin ja vahvasti olleet siinä hetkessä kanssani. Jutellen, kuunnellen, kertoen, eläen.

Oikeastaan  on ollut minulle yllätyskin taas huomata laaja verkosto, johon kuulun. Nähdä selkeästi, että olen osa suurta kokonaisuutta ja siihen vahvasti kiinnittynyt. Olen lenkki suuressa ketjussa ja  olen nähnyt sen eri osasten vahvistavan toisiaan. Se on hieno ja hyvä tunne, jonka olen kokenut ennenkin ja nyt se taas nousi esiin.

Sen lisäksi tunnen  kuin uuden lehden kääntyneen elämässäni. Moni asia on jäänyt taakse ja tilalle on tullut uutta. Katson eteenpäin  valoisin mielin ja vapautuneena. En tiedä, mitä tulevassa on minua odottamassa, mutta se ei haittaa.

Uskon, että siellä on elämänmakua, niin kyynelten suolaa kuin naurun kupliakin. Minulla on unelmia ja haaveita, joista en hiiskahdakaan ääneen, hyvä kun itselleni niitä  myönnän. Tässä hetkessä uskallan tuskin ääneen  tätä sanoa, mutta  vaikuttaa ihan kuin tuo seuraavan sananlaskun hyvä onni olisi kääntänyt katseensa minuun. Tai  vilkaissut vähän suuntaani.




                    Kun hyvä onni tulee luoksesi, kutsu se sisään.

                                  Espanjalainen sananlasku

Siiven hipaisuja

Viime päivinä olen kohdannut  ihmisten ajatuksia ja kokemuksia  enkeleistä. Ihan selväpäisten, järkevien ihmisten. Olen myös ollut läsnä tilanteissa, joissa puhumaton ihminen on ilmeillään, eleillään ja liikehdinnällään saanut minut pohtimaan, näkevätkö he jotain, mitä minä en.

Parin viime vuoden aikana olen silloin tällöin löytänyt pieniä, valkeita höyheniä läheltäni. Alkuun omasta makuuhuoneestani vuoteen vierestä lattialta ja päättelin niiden olevan peräisin untuvapeitosta. Sittemmin olen löytänyt höyheniä ilman ilmiselvää selitystä vierestäni  mm. työpaikalla, talvisen kävelyretken tauolla  nuotiopaikalla ja jopa Lapin matkalla tummuvassa illassa takan loisteessa.

Mistä kaikki ne höyhenet tulivat? Ne ovat ilmaantuneet ihan lähelleni ja erilaisissa tilanteissa. Olenko kokenut huomaamattani siiven hipaisuja? Niin kevyitä, etten huomannut. Jäljelle jäivät vain pienet höyhenet.

Lämpimästi tervetuloa Mags.

Hiljaisuuden katketessa

Tervetuloa mukaan Fauni!

Joskus yritän viettää hiljaisia päiviä. Ne ovat päiviä, jolloin en puhu kenenkään kanssa, en edes tervehdi satunnaista vastaantulijaa lenkillä. Hiljaiset päivät olisivat vastapainoa työlleni, jossa ääntä piisaa toisinaan liikaakin. Mutta on muuten tosi vaikeaa viettää hiljaista päivää.

Lomalla mökille matkustaessani ajattelin yhden tai useammankin sellaisen päivän toteutuvan helposti. Kissan villat. Jos olikin päivä, että pysyin mökillä, joka on niin omassa rauhassaan ettei sinne kukaan tule, soi puhelin. Voin kyllä olla vastaamattakin soivaan puhelimeen, mutta jos iäkäs äitini soittaa, vastaan. Tiedä koskaan, jos vaikka jotain on tapahtunut.

Jos ei puhelin soinut, törmäsin johonkin puolituttuun tai  tuntemattomaan. Yhtenä päivänä oli treffit sähköasentajan kanssa, niin siis virkatreffit. Mutta jokatapauksessa, en tainnut onnistua viettämään yhtäkään hiljaista päivää.

Eikä se onnistu niin helposti kotiympyröissäkään. Ei vaikka retkeilen syrjäisillä metsäpoluilla, viimeistään tuli- tai parkkipaikalla on yleensä  joku. Ja on mukava tapa, joka tosin vaikeuttaa hiljaisen päivän viettoani, että tervehditään reitillä tai lepopaikalla muita retkeilijöitä.

Tänään retkeni sujui pitkään auvoisessa hiljaisuudessa, kuului vain luonnon ääniä. Loppumatkasta väkeä alkoi näkyä runsaasti. Mielenkiintoinen  kohtaaminen tapahtui tullessani nuotiopaikalle, jossa piti taukoa iäkkäänpuoleinen australialainen pariskunta. Small talkia englanniksi keräämistäni kanttarelleista ja lampaankäävistä ja siitä parin mutkan kautta päädyimme keskustelemaan  siitä, kuinka joillakin ihmisillä on harvinaislaatuinen ja arvokas kyky arvostaa elämää sellaisena kuin se eteemme aukeaa.  Lyhyt keskustelu oli yllättävän  filosofinen keskellä suomalaista metsää ventovieraiden, eri maasta kotoisin olevien ihmisten kesken.  Kohtaaminen oli niin kiinnostava ja australialainen pastori rouvineen niin miellyttävä, että en harmitellut hiljaisen päiväni menettämistä. Niin, koin sen menetykseksi, mutta sen sijaan sain hyvin mieleenpainuvan ja erilaisen, läsnäolevan  kohtaamisen.

Ajatus karkailee pohjoiseen

Läsnäolo tässä hetkessä on tärkeää. Ja kaiken lisäksi järkevää. Mitä turhia haikailla menneitä, niitä ei voi muuttaa eikä niitä myöskään saa takaisin. Menneet on menneitä. Tuleviakaan on turha murehtia, huolia tulee ja menee. Ilman huolia ei elämästä selviä, mutta aina niistä on jotenkin selvitty. Eikä tulevassa ole viisasta elääkään, jää tämän hetken hyvyys huomaamatta.

Silti vähän ajatus karkaa tulevaan. Olen kuin pieni lapsi, joka on malttamaton ja innokas. Vielä on odotettava monta viikkoa ruskareissua, mutta monet asiat olen miettinyt jo valmiiksi. Niitä on niin mukavaa miettiä! Seikkailuhattunikin otin jo esiin, itse asiassa se on olohuoneessa  hattuhyllyn sijaan...=)

Myönnän, muistutan pahaista vekaraa, välillä  kokeilen hattua ja sitten jätän sen taas näkösälle. Vähän kuin sukulaispoikani, joka joskus  nukkuikin lempihattu päässään. No, en sentään nuku, mutta tuossa se on lähellä.

Suunnittelu ja valmistelu on suuri ilon tuoja myös, tärkeä osa matkaa ja reissua. Lisäksi olen luonteeltani hyvissä ajoin asioiden valmistelija, en pidä viime hetken häsellyksestä ja kiireestä. Silloin aina unohdan jotain.

Pitääkin miettiä, mistä saan hankittua ne muutamat vielä puuttuvat jutut reissua varten....

Kotiinpaluu

Minä rakastan kotimaatani, sen kesää, syksyä, talvea ja kevättä. Kesäisiä kukkaniittyjä ja järvien sineä ja ihanaa viileää vettä, missä uida. Syksyn raikkautta, sieniretkiä ja karpaloita ja puolukoita. Talven kipakoita pakkasia, lumihiutaleita ja hiihtoa kevättalven lentokeleillä. Kevään hentoja vihreitä ja yhtäkkiä voimistuvaa elämänvoimaa. Minä rakastan tuota kaikkea ja paljon muuta Suomessa. Tutustuminen vieraisiin seutuihin, niiden  ilmastoon ja luontoon, eläimiin ja ihmisiin, ruokiin, kulttuuriin ja tapoihin  on kuitenkin äärettömän mielenkiintoista ja rikastuttavaa.

Kun pakkaa laukkunsa ja lähtee matkalle, jättää hetkeksi jäähyväiset arjelle ja rutiineille ja seikkailee vieraassa maassa kuin lapsi. Kaikki on aisteille uutta ja tuoretta. Vaikutelmien runsaus lyö ällikällä.Aikaa voi viettää istumalla kylän raitin varrella ja katselemalla sen elämää. Oma kävelyvauhti raitilla hidastuu ja kaikkinainen kiire ja hössötys jää luonnostaan pois. Ihmeellinen rauha ja levollisuus tarttuu minuun kyläläisten ja heidän eläintensä elämäntavan myötä. Miksi kiirehtiä, ehtii vähemmälläkin.

Kun palaan Suomeen ja Helsinkiin, ihmisvilinä ja ihmisten törmäily tyrmistyttää. Kaikilla tuntuu olevan kiire johonkin ja he tönivät vastaantullessaan ja ohimennessään. Jatkoyhteyttä odotellessani pistäydyn kauppakeskukseen, mutta sen  hälinä ja sekasortoinen tunnelma hätkäyttävät ja tunnen olevani eksyksissä. Istun kuitenkin hetkeksi syömään jäätelöä, vaikka koenkin olevani aivan väärässä ympäristössä   kapsäkkeineni, kylmien merituulien tuivertamine hiuksineni ja auringon paahtamine kasvoineni.

Mutta olen onnellinen. Vaikka reissussa rähjääntyy ja kapsäkit painavat, pitkä matka väsyttää ja vähäiset yöunet painavat luomia, olen syvästi onnellinen. Saavutin yhden suuren unelmani ja paljon, paljon enemmän. Matka antoi enemmän kuin uskalsin toivoakaan, monin eri ulottuvuuksin ja tavoin.

Mikä tekee sunnuntaista hyvän?

Hemmottelu. Aikatauluttomuus. Leppoisuus. Omat lempijutut. Mukavat yllätykset.

Siemailin niitä tänä viikonloppuna  erityisesti siksi, että ne kuuluvat  Hemmottele itseäsi, nainen-kuuriin. Se on kuuri, jonka otan, kun on ottanut vähän lujille. Se sisältää kaikkea, mikä tuo hyvän olon ja mielen, nautintoja kaikilta elämän saroilta. Herkullista ruokaa, mieleisiä harrastuksia, paljon unta ja lepoa, saunomista, musiikkia, runoja, dekkari yöpöydällä, lempiväriä olevat lempivaatteet, matkojen suunnittelua. Ja kaikkea muuta kivaa, mitä mieleen juolahtaa.

Ja sitten on kauniit asiat, estetiikka. Kauniit asiat ovat balsamia sielulle, uskon. Tästä olen ennenkin kirjoittanut, mutta uskon siihen todella.  Se mikä on kenestäkin kaunista, vaihtelee. Minä näen paljon kaunista luonnossa, keväässä.

Ihmisten kohtaaminenkin voi olla kaunista. Kun yllättäen kohtaa vieraan ihmisen vaikkapa luontopolulla tai harrastuksen parissa ja spontaanisti löytyy mukava yhteys. Kun katsellaan ja ihastellaan yhdessä hetkisen kevään etenemistä ja saapuneita muuttolintuja. Tai kun muussa harrastustoiminnassa yhtäkkiä huomaa, että yhteistä juttua riittäisi vaikka kuinka ja miten mukavaa on olla siinä. Ja huomaa ja vaistoaa, että se toinenkin viihtyy.

Hyvässä sunnuntaipäivässä oli monta kivaa hetkeä. Ja onhan sitä sunnuntaita jäljellä vieläkin jonnin verran.

Metsä

                                             Metsän seinä

                                             on vain vihreä ovi

                                             josta valo

                                             ohjaa ystävänsä.

                                             Risto Rasa

                                                 Rauhaisaa pääsiäisen aikaa!

Oivaltamisesta

Pientä oivaltamista  on tapahtunut. Sen oivaltamista, että voi myöntää olevansa heikko ja inhimillinen. Kai minä meinasin sairastua vahvuuteen, olla se joka venyy ja kestää kaiken.  Mutta en olekaan. Ja myönnän sen itselleni - ja  muillekin.


 

Kun  ensimmäisen kerran tiedostin, että voin uupua ja stressaantua, tuli itku. Minäkö tässä tilanteessa, vahva ja itsenäinen nainen? Jotenkin oman heikkouden näyttäminen toiselle oli kova paikka. Pitkään olen ollut vahvan roolissa ja tunsin, ettei ole sallittua olla heikko. Mutta eihän se niin mene. Ei ihminen ole kone. Vaan hengittävä, elävä, herkkä olento tunteineen ja tuntemuksineen. Ensijärkytyksen mentyä ohi tajusin itsekin, että niin se oli. Ymmärsin, että minäkin saan väsyä ja näyttää sen. Että voin myöntää sen muillekin ja keskustella siitä. Ilman että itkuksi menee, mitä nyt tippa tulee silmäkulmaan silloin tällöin. Tulkoon jos on tullakseen, herkistyn helposti hyvästä mielestäkin.

Eikä maailma ole kaatunut oman inhimillisen ominaislaadun näyttämisestä muille. Ei siitä, että olen avautunut asiasta. Työelämässä tunteiden ja oman inhimillisyytensä paljastaminen on vaikeampaa kuin omassa henkilökohtaisessa elämässä. Mutta ihmiset ovat inhimillisiä työelämässäkin.

Sen koin tänään töissä, ihmisen aidon kohtaamisen silmästä silmään. Kun molemmat ovat vahvasti läsnä, kuuntelevat toisiaan ja myös kuulevat, mitä toinen sanoo. Kun otetaan se aika kohtaamiselle. Kaikista asioista puhuminen ei ole aina helppoa, sanoja ei ehkä löydy tai ei ole tottunut niistä puhumaan. Mutta kun asia saadaan keskustelluksi siten, että yhteisymmärrys löytyy, se on palkitsevaa ja helpottavaa.

Voisiko olla niin, että näyttäessään heikkoutensa ihminen on vahva? Jos heikkouden paljastaminen vaatiikin rohkeutta? Uskallusta olla sitä mitä on, luottaen siihen että on hyväksytty omana itsenään. Hyväksytty ja riittävä.

Etäämpänä, yhä lähellä

Kiirettä olen kesyttänyt. Kyllä. Ja lisäksi houkutellut lisää tilaa. Itselleni. Ajatuksilleni. Työrauhalleni. Kiireen lisäksi oli tunne, että minua hamuttiin joka suunnalta, monen taholta ja samanaikaisesti.  Huomiotani ja aikaani. Korviani kuuntelijaksi. Silmiäni katsojaksi. Kokonaisvaltaista läsnäoloani. Kaikkea tätä liikaa. Ai mitenkö?

Työni on sellaista. Näin työviikon lopuksi puran siitä pari ajatusta ja sitten annan ajatusteni siirtyä vapaille. Työni ydinsisältö  on läsnäolo ja huomion antaminen. Saatavilla oleminen. Ja minä teen sitä koko persoonallani. Omana itsenäni. En oikein osaa tehdä sitä viileästi ja hieman vasemmalla kädellä. Se ei ole minua. Mutta vaikka työni paljon antaa, niin paljon se myös vaatii. Henkisesti.

Oma olo ja jaksaminen on parantunut näillä keinoin. Kiireen kesytyksellä ja pienellä etäisyyden otolla. Oman isomman tilan ja työrauhan ottamisella. Enkä silti tee työtä puolivillaisesti. Teen sen enemmän omaa työhyvinvointiani ajatellen. Uskon, että löydän tasapainon etäisyydelle ja läheisyydelle.

No niin, sain ajatusteni ytimen muotoiltua sanoiksi. Olen pohdiskellut sitä ja alitajuntakin on työskennellyt asian parissa. Se varmaan enemmän kuin tietoinen mieli. Sieltä niitä vastauksia mieleen tulee, alitajunnasta. Nyt voin jättää työjutut mielestäni pariksi päiväksi ja keskittyä omiin juttuihin.

Alitajunnan lisäksi liikunta auttaa jäsentämään ajatuksia. Rivakka  lenkki tai hikijumppa tai oikea kunnon liikuntarääkki tyhjentää pään ja samalla järjestää ajatuksia huomaamatta. Kuinka monet pikku ja vähän isommatkin probleemat olen selvitellyt itselleni esim. metsälenkillä. Oiva keino itselle on ollut myös asioiden puhuminen auki ääneen. Juu, luit oikein, jupisen itsekseni ääneen lenkillä joskus. Enkä vain yhteen kertaan vaan oikein jauhan samaa asiaa.......=) Totta se on ja hyvä keino se onkin. Toimii minulla.

Ihanaa ja kaunista syysviikonvaihdetta meille kaikille!

Hymyni saavuttaa sinut

Posket punaisena raikkaasta syysillasta. Onnellinen olo. Fyysinen raukeus ja rentous. Hymy huulilla ja silmissä. Elämä maistuu ja on kaunista.

Kuin pitsiä

 

Juuri nyt en kaipaa mitään, en mihinkään. En  kaihoa edes sitä olematonta. Tässä on hyvä. Tässä ja nyt.

Kun on asioita mielessä

Päivä sisälsi kaksi merkityksellistä kohtaamista. Työympyröistä tutun miehen ja nuoren, naispuolisen ystäväni. Molemmilla oli tänään ainakin alkuun apea päivä, toivon että heidän päivänsä paranivat edetessään.

Tämä mies, puhelias ja vilkas, oli silminnähden hiljainen ja tiukasti keskittynyt omaan työhönsä. Se on niin poikkeuksellista, siis se puhumattomuus, että havahduin. Tervehdysten ja pikaisten kuulumisten jälkeen mies ei ollut puhua pukahtanut eikä edes katsekontaktia ottanut, mikä on erittäin harvinaista hänelle. Hän on yleensä kovin seurallinen ja juttelee työskennellessään mielellään, niitä näitä ja joskus enemmänkin. Mutta nyt hänen koko olemuksensa vaikutti apealta, vartalo kumaralta ja kasvot lukkiutuneilta. Koska tunnen häntä jonkin verran, ajattelin ottaa asian puheeksi.

Kysyin suoraan, onko kaikki kunnossa. Lyhyeen myöntävään vastaukseen en tyytynyt, vaan kysyin uudelleen, onko kaikki todella ihan kunnossa. Vasta tässä vaiheessa tämä hymyileväsilmäinen mies pysäytti työnsä, katsoi silmiini ja alkoi avautua.

Olin aistinut hänen olonsa oikein, hänellä oli murheita, työmurheita. Kun pää oli auki, häneltä alkoi tulla puhetta ja hän avautui kertoen murheensa. Itse asiassa, olinkin aavistanut mistä saattaisi olla kyse. Tunnen tätä miestä kohtaan sympatiaa, hän on miellyttävä, kohtelias, huomaavainen ja ahkera, mukava ihminen. Kuuntelin häntä ja jätin työni sikseen, oli sopiva hetki siihen ja halusin antaa hänelle aikaa. Työmurhetta en suuremmin kommentoinut, en halunnut ottaa siihen tiukkaa kantaa suuntaan enkä toiseen, mutta halusin kuunnella häntä. Joskus riittää, että saa purkaa ajatuksiaan ja surujaan toiselle eikä kannanottoja tarvitakaan.

En tiedä, oliko juttutuokiostamme hänelle apua, toivon että oli. Näemme jälleen työn merkeissä ensi viikolla, ehkä sitten hänen murheensa on jo haipunut.

Toinen kohtaaminen oli nuoren ystäväni kanssa. Tämä nuori nainen on avoin ja iloinen nuori, sosiaalinen ja pidetty. Heti nähdessäni hänen silmänsä tiesin, että jokin on nyt vinossa. Yleensä niin kujeilevan hymyilevät silmät olivat sumeat, olemus väsynyt, kauniit hiukset sekaisin. Hän haki katsekontaktia heti ja kysyin häneltäkin, mikä on, onko jokin vialla. Hän myönsi, että asiat eivät ole nyt hyvin ja kertoi pahan olon syyn.

Vaikka tämä työpäivä oli yhtä hässäkkää ja puhelin tuntui soivan yhtenään, näihin kahteen kohtaamiseen minulla oli aikaa. Ihan kuin taikaiskusta juuri heidät kohdatessani oli rauhallista, puhelinkin oli hiljaa, maailma oli pysähtynyt. Joskus käy näinkin. On aikaa juuri silloin, kun toinen sitä tarvitsee. Voi olla siinä tilanteessa läsnä ja kuunnella, kun toinen ihminen kuuntelevaa korvaa kaipaa. Ei se kyllä aina näin mene, kiire ja työt painavat päälle. Mutta onneksi tänään oli näin.

Nuori ystäväni sai asiansa hiukan paremmalle tolalle. Myöhemmin päivällä meillä oli toinen rauhallinen hetki. Kerroin hänelle, että hän on tärkeä ja pidetty omana itsenään, juuri sellaisena kuin on, ei tarvitse yrittää olla mitään muuta. Että hän on monelle ihmiselle erityinen, myös minulle. Kysyin häneltä, että tiedäthän sinä kuinka tärkeä olet? Nuori nainen puisti päätään ujon hymyn noustessa kasvoille, silmätkin alkoivat jo pikkuisen hymytä ja loistaa kuten yleensä.

Pidän niin tärkeänä sitä, että kertoo toiselle välittävänsä hänestä. Sitä saattaa ajatella, että kyllä se toinen tietää ajatukseni ja tunteeni. Ja monesti toinen tietääkin, tai sitten ei. Vaikeaa olla ajatustenlukija. Mutta tälläisten asioiden sanominen ääneen on hyvästä. Yritän harjoitella sitä itsekin, jos pidän ja välitän toisesta, haluan sanoa sen ääneen. Siitä tulee itsellekin lämmin tunne sydämeen, kun kertoo tunteensa. Saati sitten toiselle, kun näin nuoren naisen silmiin kihoavan pari kyyneltä sanojeni jälkeen, minullekin tuli todella hyvä ja lämmin olo.

Kilttikö?

Päivän kohtaaminen nuoren naisen kanssa sai mietiskelemään kiltteyttä. Kyseinen nuori nainen on empaattinen, ystävällinen ja kiltti ja haluaa miellyttää toisia joskus liiankin kanssa. Hän on toisaalta  hyvin epävarma itsestään  ja toisaalta huomion keskipisteeksi hakeutuva. Huomion hakeminen on  ehkä hänen tapansa saada muilta vakuutusta siitä, että on pidetty. Joskus kiltteys ja toisten mielen mukaan tekeminen menee liian pitkälle ja hänen on vaikea asettaa rajoja.

Hänestä pidetään ihan hänen oman itsensä takia, mutta hän ei  tunnu olevan siitä vakuuttunut. Avoimena ihmisienä hän uskoutuu usein minulle ja on hänellä muitakin aikuisia luottohenkilöitä. Hyvä asia on, että hän pystyy puhumaan aikuiselle eikä yksin yritä selviytyä kaikista nuoruuden ja kasvamisen kiemuroista. Itselläni ei nuorena naisena ollut ketään aikuista, jolle olisin voinut tai halunnut puhua ja se on harmi. Nyt tämän nuoren naisen kasvamista aikuiseksi yritän tukea olemalla läsnä ja kuuntelemalla häntä. Hänellä on paljon vahvuuksia ja hienoja ominaisuuksia, mutta esim. omien rajojen asettamisessa on haastetta.

Miksi me tytöt olemme monesti liian kilttejä? Koulumaailmassa tytöt ovat keskimäärin kilttejä, pojille on sallitumpaa olla vähän villi ja kuriton. Kiltteys voi jäädä tytöille päälle, kilteistä pikkutytöistä kasvaa kilttejä naisia. Onko se paha asia olla liian kiltti? On, jos liian kiltteyden takia toiset käyttävät hyväkseen esim. taloudellisesti. Muusta hyväksikäytöstä puhumattakaan.

Olin itsekin lapsena kiltti ja tunnollinen tyttö. En kapinoinut enkä pullikoinut vastaan, vaan tein annetut tehtävät ja läksyt tunnollisesti ja ahkerasti. Teini-iässä kapinointi näkyi pukeutumisessa, mutta yhä edelleen olin kiltti. Vielä opiskeluaikoina ja työelämän alkuvaiheissa olin se hiljainen, luotettava  työntekijä, joka ei vaatinut itselleen mitään, vaan oli tyytyväinen siihen mitä sai.

Olenko minä edelleen kiltti? Olen kai, ei se pois ole karissut. Se on vain jalostunut, liiallisen pehmeyden tilalle on tullut elämänkokemuksen tuomaa itsevarmuutta, selkärankaa, rohkeutta sanoa mielipiteensä ja kanttia haluta asioita itselleen. Uskaltaa olla oma itsensä, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Ilmeisesti minussa yhä on kiltteyttä, eräs ihminen sanoo nähdessään minut pitkästä aikaa nimeni, silittää hiuksiani ja sanoo: " Kiltti". Tiedän, että se on kyllä enemmänkin hänen tapansa sanoa omalla kielellään, että hän pitää minusta. Tunteenilmaisu,  joka tulee suoraan sydämestä.

Nuoren naisen kiltteyttä pohtiessani ajattelin omaa tämänhetkistä elämääni. Ehkä minunkin olisi syytä terästäytyä joissakin asioissa ja tuoda oma kantani esiin vahvemmin. Työelämässä liiallinen kiltteys on kadonnut, omassa henkilökohtaisessa elämässä voisi olla toisinaan ponnekkaampi. Pehmeä, mutta vahva.

Kuunnellen

Mikä onkaan mukavampi tunne kuin se, että tunnet tulevasi kuulluksi.Tunnet toisen  kuuntelevan sinun kokemustasi ja tunnettasi  keskeyttämättä ja avoimin korvin. Kuuntelevan sinun ajatuksiasi, mietteitäsi ja pohdintojasi. Aina kuuntelijalta ei tarvita kysymyksiä,  vaan läsnäoloa ja pysähtymistä hetkeen. Ajan ja tilan antamista puhujan omakohtaiselle kokemukselle ja sen hyväksymistä, että se on puhujalle totta. Kuuntelijalta vaaditaan malttia ja halua kuunnella.

Aina se ei ole helppoa. Tekee mieli sanoa omat ajatuksensa ja näkökantansa ennen kuin toinen on ehtinyt rauhassa lopettaa puhumisen. Hätäisimmät keskeyttävät puhujan. Tarve  ilmaista omat ajatukset on suurempi kuin tahto antaa toiselle aikaa ja tilaa. Tässä vaiheessa arempi ja syntyjään hiljaisempi puhuja saattaa väistyä ja jättää sanottavansa kesken. Keskeyttänyt henkilö ei edes välttämättä huomaa tilannetta, vaan jatkaa omaa puheenvuoroaan.

Keskeytetty puhuja ei varmaankaan tunne tulleensa kuulluksi. Hän voi tuntea, ettei hänen sanottavansa kiinnosta vastapuolta. Voi tuntea, ettei toinen ollutkaan aidosti läsnä, vaan odotti  vain tilaisuutta päästäkseen puhumaan omaa asiaansa.

Ihmisillä on tarve puhua, kuuntelu tuntuu olevan harvinaisempaa ja haastavampaa. Sen huomaa arkipäivässä niin työelämässä kuin muissakin ihmisten kohtaamisissa. Kuinka usein tuntee, että toinen ihminen todella kuuntelee vain ja ainoastaan sinua keskittyen sinuun täysin? Osaako itse kuunnella toista ilman ennakkoasenteita ja avoimesti? Pystyykö hyväksymään sen, että jokin tunnetila on toiselle totta vaikka itse olisikin eri mieltä?

Ja entäpä jos ei itse huomaa tai uskalla  puhua  jostakin asiasta? Asiasta voi olla  vaikea puhua, aihe on arka tai ei vain arjen rutiineissa hoksaakaan ottaa esille tärkeääkään  asiaa. Toinen osapuoli saattaa olla viisas ja nostaa esille hienovaraisesti asioita. Tai hän voi antaa toiselle tilaisuuden puhumiseen osoittamalla halunsa kuunnella ja esittämällä avoimen kysymyksen. Tämä vaatii tilannetajua ja rohkeutta. Ja tietenkin aitoa tahtoa kuunnella.

Tuntea tulleensa kuulluksi on tuntea tulleensa huomatuksi. Ja arvostetuksi omine ajatuksineen.