Korpimaan kauneus

Ihminen on hienosti rakennettu kokonaisuus, vaikka huitelee reissussa keskellä korpea eikä mieti mitään sen kummempaa, kunhan kuleksii, niin alitajunta   työskentelee. Näin se vaan on, ihmeellistä. En reissullani tietoisesti mietiskellyt ja pohdiskellut ennen matkaa minua rassanneita asioita, vaan patikoin ja laitoin jalkaa toisen eteen ja nautin kustakin kuluneesta hetkestä.

Ja kuitenkin nyt kotiin palattuani huomaan, että moni murhe jäi sinne kurun pohjalle kuten Aamu kommentoi. Sinne ne putosivat omia aikojaan ja koski pauhuineen vei ne mennessään. Tai no aina sitä muutama murheenpoikanen repun pohjalle jää, mutta suuri osa huolista jäi sinne.

Jos oli minulla suuria murheita, niin on pohjoisessa myös suuria koskia, könkäitä ja rotkolaaksoja. Mutta ei vain kooltaan isot, myös Lapin luonnon pienet kauniit saivat sielun soimaan. Hento ja hauras kasvi voi vetää kauneudessa vertoja valtaville dolomiittiseinämille.

Onnentäyteinen

Olen ihastunut. Liki rakastunut. Pohjoiseen ja sen maisemaan, luontoon ja avaruuteen. Olisin voinut jäädä sinne yhä.

Istuutuessani allaoleviin  maisemiin kahvitauolle huomasin yhtäkkiä itkeväni. Olin niin onnellinen, että itkin. Hymyilin ja kyynelehdin ja tunsin eläväni upeaa tähtihetkeä. Arjessa on paljon hyvää, mutta tuollaiset erityiset,  arjen yläpuolella olevat hetket elähdyttävät sielua.

Ennen matkaa koetut monenmoiset  ongelmat muodostivat tuosta kahvihetkestä rotkolaakson kosken kuohuja katsoessa ja kuunnellessa minulle niin merkityksellisen ja onnentäyteisen, että sydän oli pakahtua. Tunsin alas koskeen katsoessani itseni hyvin pieneksi, mutta  syvästi onnelliseksi ihmiseksi. Eräs unelmani oli toteutumassa ja tunsin oloni kiitolliseksi, että sain olla siinä.  Kuukkelikin tuli minua tervehtimään ja aurinko ilmaantui juhlistamaan ensimmäistä patikointipäivää.

Syksyisen kaunista tulevaa viikkoa, ei masennuta jos vaikka sateleekin vettä tai jopa räntää!

Matkalla pohjoiseen

Teillä lukijani on niin hienoja kommentteja ja ajatuksia, että olen otettu lukiessani niitä. Luen pohdintojanne hyvin suurella mielenkiinnolla ja ne poikivat uusia ajatuksia ja mietelmiä minulle. Kommenttinne saavat minut näkemään asioita uudessa valossa ja se rikastaa ajatusmaailmaani. Kiitos!

Kaunista ja mukavaa syksyistä viikkoa teille!

                                                             Metsän näen hämärän
                                                             ja vaaran sinertävän.....

Oioi!

Niin, olen täpinöissäni. Osin endorfiinihumalassa. Edes työmurheet ja stressin oireet eivät tänään hyvää oloani pysty himmentämään.

Ai että mikäkö näin riemastuttaa? Tein varauksen ruskareissua varten, se on nyt lyöty lukkoon ja merkitty kalenteriin! Se tässä eniten täpinää aiheuttaa. Ja kävin lenkilläkin, siitä endorfiinihumala.

Ovatkohan hormonini  ylikierroksilla, kun  tunnen olossani niin voimakkaita tunnetilojen vaihteluita......=)? Työ aiheuttaa stressiä, uupumusta ja vahvaa tarvetta pitää huolta itsestään, niin henkisesti kuin fyysisesti ja se kaikki näkyy voimakkaina negatiivisinakin tunteina. Ja sitten toisaalta liikunta ja muut vapaa-ajan mielenkiinnon kohteet saavat aikaan valtavia mielihyvän, ilon ja riemun purskahduksia. Miten minä näin voimakkaasti asioita tunnen ja koen, minä, rauhallinen viilipytty? Vai annanko minä nykyään tuntemusten ja tunteiden tulla vapaammin pintaan ja ilmaisen niitä estottomammin? Tiedostanko niitä enemmän kuin ennen?

No, en kanna tunteistani  sen suurempaa huolta, niin kauan kuin koen  olevani tasapainossa. On niin hyviä kuin huonompiakin tuntemuksia,  se kuuluu elämään. Välillä vaikeaa taaperrusta ja kompastelua, välillä huikeaa liitoa kohti unelmia.

Niin, unelmat. Ne rakkaat ja hellästi vaalitut. Taas kuljen kohti erästä unelmaani, siitä tulee totta. Uskomatonta, mutta vaikka tämä vuosi on koetellut ja vielä koettelee minua paljon, niin olen minä saanut ja vielä saan toteuttaa hartaita unelmiani. Ja se on upeaa. Aivan ihanaa. Niin ihanaa, että minä vaan hymyilen täällä onnellisena aamutakissani.....=)

Ja jos minä, stressaantunut taapertaja voin saavuttaa unelmani, niin ihan varmasti voit sinäkin. Älä koskaan luovu unelmistasi, pidä niistä kiinni, vaikka välillä vain hennolla otteella. Mutta pidä kiinni. Kaikki on mahdollista. Ihan kaikki. Joku kaunis päivä.

Sielun lepuutusta pitkospuilla

Pitkääkin pidemmät pitkospuut, kurjen huutoja, lentoon kahahtavia metsoja ja pyitä, punastuvia karpaloita ja puolukoita. Sielulle balsamia ja upeita elämyksiä. Pieniä ruskareissuja voi tehdä muuallakin kuin Lapissa, vaikka sinne sydämeni halajaa.

Tämä vuosi on minulle koetteleva, Myrphyn laki toimii ja kaikki kasaantuu. Ja juuri siksi tarvitsen reissujani. Vastapainoksi ja voimaannuttamaan. Kaikesta selvitään, mutta välillä koetellaan enemmän kuin laki sallii. Vahvistunko tästä, kuten sanonta sanoo  kaiken mikä ei ole kuolemaksi vahvistavan?

Torron kylän ruiskukoppia piti ihan pysähtyä katsomaan ja miettimään sen tarkoitusta. Joka ei kylläkään selvinnyt.

Reissuillani olen oppinut pari asiaa: aina kannattaa poiketa reitiltä tai pysähtyä kuuntelemaan ja katselemaan luontoa kaikessa rauhassa. Jos en olisi istahtanut pitkospuille kahville, en olisi huomannut noita pieniä punaisia kihokkeja pisaroineen. Oletko sinä huomannut tuollaista kasvia? Sitä pitää tosin katsoa ja kuvatakin hyvin läheltä, maanrajasta.....=)

Ajatus karkailee pohjoiseen

Läsnäolo tässä hetkessä on tärkeää. Ja kaiken lisäksi järkevää. Mitä turhia haikailla menneitä, niitä ei voi muuttaa eikä niitä myöskään saa takaisin. Menneet on menneitä. Tuleviakaan on turha murehtia, huolia tulee ja menee. Ilman huolia ei elämästä selviä, mutta aina niistä on jotenkin selvitty. Eikä tulevassa ole viisasta elääkään, jää tämän hetken hyvyys huomaamatta.

Silti vähän ajatus karkaa tulevaan. Olen kuin pieni lapsi, joka on malttamaton ja innokas. Vielä on odotettava monta viikkoa ruskareissua, mutta monet asiat olen miettinyt jo valmiiksi. Niitä on niin mukavaa miettiä! Seikkailuhattunikin otin jo esiin, itse asiassa se on olohuoneessa  hattuhyllyn sijaan...=)

Myönnän, muistutan pahaista vekaraa, välillä  kokeilen hattua ja sitten jätän sen taas näkösälle. Vähän kuin sukulaispoikani, joka joskus  nukkuikin lempihattu päässään. No, en sentään nuku, mutta tuossa se on lähellä.

Suunnittelu ja valmistelu on suuri ilon tuoja myös, tärkeä osa matkaa ja reissua. Lisäksi olen luonteeltani hyvissä ajoin asioiden valmistelija, en pidä viime hetken häsellyksestä ja kiireestä. Silloin aina unohdan jotain.

Pitääkin miettiä, mistä saan hankittua ne muutamat vielä puuttuvat jutut reissua varten....

Uusilla poluilla

Elämä on tutkimusmatka. Joskus yrittää tutkia karttaa etukäteen ja suunnitella reittinsä tarkoin. Katsoo risteyskohdat ja päättää mihin kääntyy. Mutta kun on siinä risteyksessä, todellisuus voi näyttääkin erilaiselta kuin kartassa. Reitin suunta saattaa muuttua nopeasti, intuitiivisesti. Ja lopputuleman tietää vasta, kun on vaeltanut reitin loppuun saakka määränpäähänsä asti.

Välillä on hyvä levähtää ja katsella rauhassa ympärilleen, pitkässä matkassa uupuu muuten.

Monesti yllättävät reittimuutokset ja spontaanit reagoinnit tilanteeseen ovat tuoneet tullessaan mukavia yllätyksiä. On kohdannut jotain, mikä olisi jäänyt kokematta suunnitelmassa tiukasti pitäytyessä. Ja toisaalta, joskus on viisasta pitää järki päässä ja pidättäytyä sivupoluista ja lisämutkista. Mutta mistä tietää, milloin pysyä suunnitelmassa ja milloin lähteä kulkemaan jännittävää ja kiehtovaa, uutta polkua?

Siinäpä se. Elämä on tutkimusmatka. Jokainen meistä on oman elämänsä tutkimusmatkailija ja elämänpolkumme ovat erilaiset. Mitä kaikkea vastaan voikaan tulla!

Ajatuksia pienistä toiveista

Haaveista ja unelmista olen kirjoittanut useasti, mutta mitä jos ottaisi esiin niitä pienemmät asiat? Asiat, joita on halunnut tehdä tai kokea jo pitkään, ei mitään isoja juttuja, mutta itselle mieleisiä. Jos niitä kutsuisi vaikka toiveiksi. Minulla on niitä paljon, asioita jotka haluaisin  kokea elämäni aikana. Sinullakin on sellaisia varmasti.

Ne ovat olleet mielessä ehkä jo jonkin aikaa, mutta jotenkin niitä ei ole saanut toteutettua. Ei ole ollut mahdollisuutta, ei aikaa tai rahaa tai sopivaa seuraa sen tekemiseen. Nuo syyt minulla ainakin on ollut asioiden  lykkäämiseen. Tekosyitä? Laiskuutta? Aidon kiinnostuksen puutetta? Arkuutta?

En tiedä, onko sisälläni auennut joitakin lukkoja  vai olenko kasvattanut rohkeutta ja uskallusta, sillä nyt on eri meininki. Kun olen ottanut toiveen toteuttamisesta käytännössä selvää, se ei välttämättä olekaan ollut niin kallista kuin olin kuvitellut tai pystyn muokkaamaan toteutusta niin, että meno siitä on kohtuullinen.  Tai asian  voi toteuttaa yksinkin, ei siihen välttämättä sopivaa seuraa tarvita, sitä saattaa löytyä asian tekemisen yhteydessä.  Joku näistä tai kaikki yhdessä ovat tehneet sen, että elämään on tullut lisää innostavia ja energiaa antavia asioita saatuani pieniä toiveita täytettyä. Ja paljon hyvää mieltä ja tyydytystä.  Nyt  kun  alkuun on päässyt, ei  enää voi eikä halua lopettaa.

Välillä tunnen suorastaan huonoa omaatuntoa, kun elän niin itsekkäästi ja nauttien. Aikaisemmissa elämäntilanteissa on ottanut huomioon enemmän toisten tarpeet ja toiveet ja painanut omansa vähän taka-alalle. Mutta  nyt  tuntee suurta vapautta elää omannäköistään elämää. Näen elämässä erilaisia  aikakausia ja vaiheita, jolloin eri asiat nousevat päällimmäiseksi. Nyt on auennut itsensä toteuttamisen hetki, tilaisuus katsoa laajemmalle ja mennä kauemmas. Tilaisuus toteuttaa itseään pienissä, arkisissakin asioissa ja kun  on päässyt vauhtiin, katsoa kohti niitä haikeampiakin, sielun syvistä sopukoista kumpuavia unelmia.

Minun katseeni siintää taas erästä toivetta  kohti ja se on ruokkinut itse itseään ja synnyttänyt lisätoiveita kiinnostavista asioista. Tunnen valtavaa elämänhalua ja -iloa. Tänä vuonna on jo ollut monta kiperää paikkaa elämässäni, mutta elämänhaluni on vain vahvistunut. Sitkeää tekoa tämä nainen.

Sukupolvien ketjussa

Kävellessäni vanhassa tutussa pihapiirissä ja katsellessani sitä lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden muistot nousivat mieleeni. Touhun täyttämät kesät, sulkapallopelit, lettukestit ja iltapäiväkahvit suuren pihapuun alla. Souturetket ja kylällä käynnit. Yöt, jolloin jahdattiin häiritsevää hyttystä sanomalehtikääröllä. Nuotion ympärille kerääntymiset makkaranpaistoon ja hohtomatojen ihmettely pimeässä metsässä.

Pysähtyminen katsomaan tuttuja rakennuksia, niiden hirsiseiniä, vanhoja ovia ja ikkunoita sitoo minut edellisiin sukupolviin. Kuka rakensi heinäladon? Kuka maalasi navetan hirret? Kuka sitoi  solmut kalahaaviin? Kuka istutti yhä heinien keskellä kukkivat ruskoliljat talonpäätyyn?

Tiedän vastaukset kysymyksiin. Mietiskellessäni näitä asioita muistelen edesmenneitä sukulaisiani ja heidän elämäntarinoitaan ja kohtaloitaan. Heidän persoonaansa, työtänsä  ja elämäänsä, joiden  jälki näkyy täällä yhä edelleen. Tiedostan selkeästi kuuluvani yhtenä osana tähän sukupolvien ketjuun.  Mielettömän hienoa tuntea vahvaa yhteenkuuluvuutta sukuunsa ja olla yksi osa sitä.

Tullessani kuikka lensi taivaalla ja toivotti minut tervetulleeksi. Lähtiessäni isokuovin poikanen lensi ympyrää taivaalla ylläni ja harjoitteli aikuisen kuovin ääntelyä. Sen haparoiva kiljaisu hyvästeli minut. Olin valmis palaamaan kotiin.

Elämyksiä

Ajaessani  Savon sydänmaille kuuntelin radiota ja radioaalloilta kuulemani  naisen kertoma tositarina  vangitsi huomioni. Brittiläissyntyinen nainen kertoi kohtaamisestaan ranskalaismiehen kanssa, miehen joka on nykyään hänen aviomiehensä. He asuvat tällä hetkellä  Suomessa.

Tarina oli lumoava tosielämän rakkaustarina. Se kertoi rohkeudesta, nokkeluudesta ja taruakin ihmeellisemmästä todellisuudesta. Tarina meni suoraan sydämeeni ja sen kauneus herkisti minut kyyneliin. Ajoin moottoritietä sateessa ja liikutuksen kyyneleet valuivat poskilleni. Hymyilin itselleni ja jatkoin matkaa.

Muistan ajan, kun koin, että minun piti peittää kyyneleeni silloiselta puolisoltani. Jos herkistyin syystä tai toisesta, hän piti sitä typeränä. Opin  piilottamaan kyyneleeni. Onneksi ne ajat ovat takana ja voin ilmaista tunteeni vapaasti. Myös muu elämäni on niistä ajoista vapautunut ja se tuntuu tosi hyvältä.

Yhtä hölmönä tuo menneisyyden henkilö pitäisi minua, jos olisi nähnyt ja kuullut jutusteluni oravanpoikasen kanssa. Juu-u, luit oikein, juttelin oravaisen kanssa ja se oli minusta  hurmaava tilanne. Yllätin oravanpojan saunapuita hakiessani sen kävynsyöntikiveltä, jolloin se juosta rapisteli kiveltä pieneen mäntyyn parin-kolmen  metrin korkeudelle viereeni. Sieltä se napitti minua pienillä silmillään.

Juttelin sille "oravankieltä" eli naksuttelin. Se vastasi naksuttelemalla takaisin. Mina vastasin taas omalta osaltani ja sitten vuorostaan se. Hauskaa oli, että se kuunteli minua hiirenhiljaa ja jatkoi omaa puheenvuoroaan vasta kun minä olin lopettanut .....=)  Naksuttelumme tahti rauhoittui  hiljalleen ja äänemme kävivät yhä hiljaisemmiksi ja rauhoittuneemmiksi. Vuorovaikutuksemme kesti kaikkineen ehkä minuutin verran  katsekontaktin jatkuessa koko ajan.

Minä olen ihan sitä mieltä, että me juttelimme!  Joka tapauksessa  pieni oravanpoikanen tyyntyi ja lopussa äänemme olivat hyvin hiljaisia ja pehmeitä naksauksia.  Siinä vaiheessa  käänsin pääni  ja aloin kerätä saunapuita kantotelineeseen. Orava kiipesi ylemmäs, mutta jäi lähistölle seurailemaan puuhiani.

Ehkä orava tarkkaili minua kiinnostuneena, se tuskin oli nähnyt ihmistä niin läheltä koko elämänsä aikana. Lähin ihmiskontakti oli luultavasti järvellä liikkuneessa veneessä. Lisäksi se varmaankin ihmetteli naksutteluani ja sitä, mikä olento oikein olen.

Illan tyventyessä sauna kuumeni pehmeisiin löylyihin. Päivän mukavat elämykset, lempeät puusaunan löylyt, nakupulahdukset tyynessä järvessä, kiuasmakkara ja kylmä saunaolut. Ennen vuoteeseen menoa vielä  katse järvelle - tulkoot rauhaisat unet vanhalla tyttöaikojen tyynyliinalla pedatulla tyynyllä. Ja ne tulivat. Toivottavasti myös sille pikkuiselle oravanpojalle.

Tutkailuja ruohonkorsi suupielessä

Kun aika pysähtyy ja menettää merkityksensä, päivän ohjelmaksi riittää luonnonvoimien tutkailu. Voi tuumailla asioita ja ilmiöitä kuten Havukka-ahon ajattelija konsanaan. Katse kiinnittyy taivaankannella leijuviin  pilviin,  niiden yhtäkkiseen ilmaantumiseen ja hetkessä tapahtuvaan haihtumiseen ja  valon  suodattumiseen  niiden välistä ja takaa.

Kun päivän mittaan havainnoi veden pintaa ja sen väreitä tuulen ja sadekuurojen vaihteluissa, ymmärtää entistä paremmin sen voiman. Vesi elää aivan omaa elämäänsä ja yllättävän nopealla muutostahdilla.

Tummasävyisistä kuvista moni voisi ajatella, että olipa kurjat säät. Minua Suomen kesän tiuhaan vaihtuva sää ja sateisuus eivät häirinneet, vaikka kastuin moneen otteeseen melko täysin. Ukkonen ei vienyt yöunia eikä viileys haitannut. Sen sijaan ajan rattaiden pysäyttäminen saa sieluni eheäksi ja tasapainoiseksi ja kaiken kokemisen hyvin intensiiviseksi. Elämykset ja havainnot voimistuvat ja niiden vahvuus jättää ihmiseen ikuisen, kauniin jäljen.

Tuulitukan kesäpäivä Iittalassa

Unelma, josta luovuin, nousi mieleeni. Selasin siihen liittyviä juttuja ja katselin  kuvia. Siellä se oli, unelmani. Mutta, jotain on tapahtunut. Liikahtanut minussa. En tullut suruisaksi, en nyyhkinyt menetettyä mahdollisuutta, en rypenyt itsesäälissä. Ajattelin itsekseni, nythän minun on hyvä olla. Hyvä olla ja elää, katsoa tulevaisuuteen ja nähdä siellä  mielenkiintoista. Matka tuntuu olevan minulle toimiva  tapa irrottautua ja ottaa etäisyyttä, se auttaa suhteuttamaan asioita ja näkemään niitä uudesta näkökulmasta. Vaikka en matkalla asiaa miettinytkään, alitajunta teki töitä.

Jokin kohtalo ihmistä johdattaa, uskon niin, mutta omasta asenteesta on paljon kiinni. Asenteesta, miten elämänsä elää. Ottaako irti kaiken siitä, mitä on tässä vai haikaileeko niitä, joita ei voi saavuttaa. Ja minä päätin nauttia kaikesta siitä, mikä elämässäni on hyvin ja kohdallaan. Sitä on kuitenkin paljon ja lisäähän voi  tulla tupsahtaa.....=)



                                  Puu joka taipuu ei taitu tuulessa.
                                  (afrikkalainen sananlasku, Haya)                                               

Rohkeasti vaan eläen, täysin rinnoin ja ikuisesti uteliaana elämälle. Ja välillä vähän matkoja, mansikoita ja muuta mukavaa!

Kesällä kerran

Kesäisellä kotimaan matkalla  nähtyä ja koettua. Paikkana Taaborin vuori, sen vanhat rakennukset ja esineistö ja vuorella esillä oleva Taabor 12 KIVI-näyttely.

Paula Nurminen: Haaveilija, kalkkikivi

Minna Tuominen: Pumpulityyny, marmori

Timo Pyhälä: Kappale kaunista Suomea, suomalainen marmori

Näyttelyn katsottuani istahdin hetkeksi haaveilemaan penkille. Lämmin kesäpäivä, lomalaisen kiireettömyys ja hempeät haaveet - voiko olla ihanampaa?

Suolaiset pärskeet kasvoillani

Matkallani täysin yllättäen jouduin tilanteeseen, jossa olin pakotettu kohtaamaan pelkoni. Rannassa aallot näyttivät pienehköiltä enkä osannut arvatakaan, mihin myllytykseen joutuisimme. Rannan jäätyä taakse  meri alkoi kuohua ja keinua ja pieni kalastajavene heilui siinä mukana.

Meri näytti voimansa. Se näytti pelottavan puolensa ja tiedostin selvästi oman pienuuteni ja voimattomuuteni. Puristin veneen laidan tankoa rystyset valkoisina suolaisten pärskeiden kastellessa kasvot ja hiukset. Minua pelotti ja rukoilin suojelusta pienelle veneelle. Aallokko ei laantunut, päinvastoin.

Jossain vaiheessa antauduin ja luovutin. Ymmärsin, etten pääsisi tilanteesta pois, vaan oli kestettävä mitä tuleman pitää. Tajusin, etten pysty tekemään mitään muuta kuin luottamaan venekuskin ammattitaitoon ja uskomaan kaiken käyvän hyvin. Ihmisellä on suuri tarve hallita ja olla tilanteen herrana, mutta siinä keinuvassa pienessä veneessä luovutin ohjat täysin korkeammalle taholle. Ja pikkuhiljaa aloin rauhoittua. Keho alkoi rentoutua ja myötäillä aallokon keinuvaa liikettä. Uskalsin jo katsoa valkoisena kuohuvia aaltoja ja niiden roiskuntaa veneen laidoilla.

Paluumatkalla olin jo lähes  rento ja katselin suuria aaltoja ja sitä, miten vene nousi ja laski aallon mukana sen harjalta sen pohjalle. Näin aallokossa  kauneutta ja mahtavaa voimaa.  Merivesi pärskähteli kasvoilleni  ja huulilllani tunsin sen suolaisen maun. Aloin huomata  vasta nyt hanskojeni märkyyden ja tuulen kylmyyden. Nälkä kurni vatsassa. Mennessä en tuntenut mitään näistä, pelko oli vallannut minut kokonaan. Kun rantauduimme,  maankamara jalkojen alla tuntui poikkeuksellisen vakaalta ja  turvalliselta.

Jouduin kohtaamaan pelkoni ja selvisin siitä ehjin nahoin. Edelleenkään en silti halua keskelle isoa vettä liian pienellä veneellä saati kanootilla veden kuohuessa aalloissa. Meri kuten järvikin on kaunis ja mystinen elementti, mutta sen vaarallista puolta unohdan tuskin koskaan.

Paljon parempi yhtälö minulle on tyynehkö sää kuten kuvassa ja eritoten suurempi vene. Silloin voin nauttia merellä olosta kuten vapaana lentävät linnut.

Kotiinpaluu

Minä rakastan kotimaatani, sen kesää, syksyä, talvea ja kevättä. Kesäisiä kukkaniittyjä ja järvien sineä ja ihanaa viileää vettä, missä uida. Syksyn raikkautta, sieniretkiä ja karpaloita ja puolukoita. Talven kipakoita pakkasia, lumihiutaleita ja hiihtoa kevättalven lentokeleillä. Kevään hentoja vihreitä ja yhtäkkiä voimistuvaa elämänvoimaa. Minä rakastan tuota kaikkea ja paljon muuta Suomessa. Tutustuminen vieraisiin seutuihin, niiden  ilmastoon ja luontoon, eläimiin ja ihmisiin, ruokiin, kulttuuriin ja tapoihin  on kuitenkin äärettömän mielenkiintoista ja rikastuttavaa.

Kun pakkaa laukkunsa ja lähtee matkalle, jättää hetkeksi jäähyväiset arjelle ja rutiineille ja seikkailee vieraassa maassa kuin lapsi. Kaikki on aisteille uutta ja tuoretta. Vaikutelmien runsaus lyö ällikällä.Aikaa voi viettää istumalla kylän raitin varrella ja katselemalla sen elämää. Oma kävelyvauhti raitilla hidastuu ja kaikkinainen kiire ja hössötys jää luonnostaan pois. Ihmeellinen rauha ja levollisuus tarttuu minuun kyläläisten ja heidän eläintensä elämäntavan myötä. Miksi kiirehtiä, ehtii vähemmälläkin.

Kun palaan Suomeen ja Helsinkiin, ihmisvilinä ja ihmisten törmäily tyrmistyttää. Kaikilla tuntuu olevan kiire johonkin ja he tönivät vastaantullessaan ja ohimennessään. Jatkoyhteyttä odotellessani pistäydyn kauppakeskukseen, mutta sen  hälinä ja sekasortoinen tunnelma hätkäyttävät ja tunnen olevani eksyksissä. Istun kuitenkin hetkeksi syömään jäätelöä, vaikka koenkin olevani aivan väärässä ympäristössä   kapsäkkeineni, kylmien merituulien tuivertamine hiuksineni ja auringon paahtamine kasvoineni.

Mutta olen onnellinen. Vaikka reissussa rähjääntyy ja kapsäkit painavat, pitkä matka väsyttää ja vähäiset yöunet painavat luomia, olen syvästi onnellinen. Saavutin yhden suuren unelmani ja paljon, paljon enemmän. Matka antoi enemmän kuin uskalsin toivoakaan, monin eri ulottuvuuksin ja tavoin.

Unelma saa siivet

Naisellisuutta ja miehekkyyttä ja varsinkin niiden välille kehkeytyviä väreilyjä voisi pohdiskella enemmänkin. Erittäin  kiinnostava aihe, joka herättää paljon ajatuksia. Se jää  myöhempään ajankohtaan, sillä nyt jätän alkuvuoden voimia vieneet asiat kokonaan taakseni ja suuntaan katseen kohti uusia näkymiä.

Keskityn aistimaan, kokemaan, näkemään ja katsomaan, kuuntelemaan ja kuulemaan, maistelemaan ja nautiskelemaan. Toivotan tervetulleeksi uusien maisemien ja näkymien lisäksi uudet vaikutelmat ja niiden mukanaan tuomat tuntemukset. Pakkaan kapsäkkini ja lähden. Seikkailu odottaa.