Beautiful blogger

Lämpimät kiitokseni Marille Alppihovissa blogiin Beautiful blogger-tunnustuksesta! Sanasi tuntuivat hyvältä ja saivat hymyn nousemaan kasvoilleni...=) Tunnustuksissa on joskus sääntöjä, miten niitä jaetaan eteenpäin. Joskus kuulee myös sanottavan, että niiden välityksellä voi saada jotain muutakin kuin positiivista palautetta, vaikka jonkun kauhistuspöpön tms. Tästä syystä en jaa tunnustuksia eteenpäin, ettten tahtomattani aiheuta toisille hankaluuksia. Mieluummin  "jaan tunnustuksia"   sanallisesti kommenttieni muodossa.

Kaikesta huolimatta hyvää palautetta on mukava saada ja arvostan elettä. Toivon Mari, ettet loukkaannu tavastani toimia, se  ei vähennä tunnustuksesi arvoa hiukkaakaan.

Hienona palautteena pidän myös teidän  kommenttejanne. Jokainen kommentti ja ajatus teiltä on odotettu ja vuorovaikutus  hyvin palkitsevaa. Se on elävää  ajatusten ja pohdintojen vaihtoa. Se on enemmän, kuin osasin odottaa, kun aloin avata mieleni  liikkeiden  kulkua blogin kautta.

Kirjoittaessani tänne ajatuksiani pohdin mieleeni nousseita asioita ja jos ne koskettavat sinua siinä määrin, että haluat jakaa omia ajatuksiasi kanssani - olen otettu!

Ja sitten vielä minua tässä hetkessä koskettava runo. Se osuu sieluuni juuri nyt, tänä perjantai-iltana.




                                  Laulu ikävästä merellä

                                  Tule armaani ja kätes anna mulle
                                  Tule armas ja sieluni vie
                                  lämpöiseen pesään,
                                  se on paleleva tuulien tähden,
                                  se on pelkäävä vaarojen vuoksi,
                                  se on lepattanut mastosta irrallaan,
                                  riekaleina noussut pilviin
                                  ja kaivannut,
                                  ota suuhusi minut, pane kielesi alle,
                                  lämmitä paleleva,
                                  rauhoita pelkääväinen.

                                  Pentti Saarikoski 

Lämpimästi tervetuloa mukaan Heiri!

Lempeä hämäränhyssy

Miten elämä muuttuukaan koko ajan vai muuttuuko ihminen? Kun ajattelen tätä kulunutta vuotta, on vastaan tullut niin monenlaista, että itseäkin ihmetyttää. On ollut muutosta, menetystä, pettymystä, kipua, mutta myös riemastuttavia kokemuksia, uuden oppimista, vieraita maita ja mantuja, itsensä ylittämistä, kauneuden kokemista ja näkemistä.

Elämä on rikasta kaikkinensa ja ihan kuin virtaavaassa elämässäni  olisi suvantovaihe. Voiko se olla totta? Uskallanko henkäistä syvään ja pelotta luottaa tähän seesteisempään vaiheeseen? Alkuvuosi on ollut niin moniulotteinen, että  vähän pelkään elämän kiskaisevan maton altani vielä kerran.

Jos yrittäisin elää päivän kerrallaan ja nauttia tämänhetkisestä hyvästä. Olenhan selvinnyt tähänkin asti hengissä. Ja enemmän kuin vain selvinnyt, olen myös kokenut suuren suurta elämiseniloa ja onnen tuntemuksia. Kuten juuri nyt, kun kohta sytytän kynttilät ja tuikut, puen villasukat jalkaan, kaadan lasiin punaviiniä ja nautin saapuvasta pehmeästä hämärästä syksyiset maisemakuvat silmissäni.

Kaunista hämäränhyssyä sinullekin!

Hengähdystauko

Myrskyssä on havaittavissa pieniä tasaantumisen merkkejä. Ehkä se on vain väliaikaista. Aika näyttää.

Tämä myrsky on suuri muutos elämässäni. Muutos, joka tuli yllättäen, mutta johon olen osin silti valmis. En vain pidä yllätyksistä ja liian nopeasta temposta enkä ripauksestakaan tunnetta painostuksesta tai työntämisestä.

Muutoksen keskellä  olen pohtinut ja käsitellyt asioita paljon itsekseni omassa päässäni. Hyvin helpottavaa on ollut myös avautua parille luottohenkilölle. Kun puhuu ääneen vaikeista asioista toiselle, tunteet nousevat helposti pintaan ja itkukin saattaa tulla. Mutta se on sallittua eivätkä kuuntelijat ole siitä hätkähtäneet vaan ovat osoittaneet ymmärrystä. Niissä tilanteissa olen näyttänyt heikkouteni ja haurauteni, en sitä ole voinut peittääkään. Luottamalleen ihmiselle uskaltaa näyttää inhimillisen heikkoutensa, ei tarvitse pelätä toisen suhtautumista.

Ja sitten sisäisten tuntojen  jälkeen kevyt osuus, jos olet kiinnostunut vain inhimillisen tunne-elämän pohdinnoista, älä lue tätä kappaletta. Keskellä tätä myllerrystä kävin tarkistuttamassa fyysisen  kuntoni. Lihaskuntotestit kertoivat uutispommin,  vatsalihakseni  ovat  erinomaisessa kunnossa! Tämä oli niin uskomaton juttu, että kerron sen teille, vaikka en tapaa kirjoittaa tälläistä tänne.Tässä huolen, pelon, epävarmuuden ja muuttuvan elämän keskellä tämä on minulle sen suuruusluokan uutinen, että siitä  on revittävä kaikki ilo irti.  On aika mahtavaa olla keski-ikäinen, ei mallimitoissa oleva nainen, jolla on erinomaiset vatsalihakset.....=) Kesällä on jumpat ja vatsaliikkeet  olleet lomalla ja vatsa on pyöristynyt, kun olen herkutellut kesäruuilla ilman huolen häivää. Mutta talven ja kevään hikiset hetket jumpassa kantavat siis hedelmää. Hurraa!

Yhteiskiitos teille lukijani tuesta ja kannustuksesta tässä minulle vaikeassa elämänvaiheessa, sanoillanne olette välittäneet hyvältä tuntuvaa empatiaa ja  energiaa. Olette ihania...=)

Tervetuloa mukaan lukijaksi Hymyilevä tyttönen!

Irronnut

             
                        Elämä ilman kyyneliä on autiomaa ilman sadepisaraa
                                           espanjalainen sananlasku

Sukupolvien ketjussa

Kävellessäni vanhassa tutussa pihapiirissä ja katsellessani sitä lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden muistot nousivat mieleeni. Touhun täyttämät kesät, sulkapallopelit, lettukestit ja iltapäiväkahvit suuren pihapuun alla. Souturetket ja kylällä käynnit. Yöt, jolloin jahdattiin häiritsevää hyttystä sanomalehtikääröllä. Nuotion ympärille kerääntymiset makkaranpaistoon ja hohtomatojen ihmettely pimeässä metsässä.

Pysähtyminen katsomaan tuttuja rakennuksia, niiden hirsiseiniä, vanhoja ovia ja ikkunoita sitoo minut edellisiin sukupolviin. Kuka rakensi heinäladon? Kuka maalasi navetan hirret? Kuka sitoi  solmut kalahaaviin? Kuka istutti yhä heinien keskellä kukkivat ruskoliljat talonpäätyyn?

Tiedän vastaukset kysymyksiin. Mietiskellessäni näitä asioita muistelen edesmenneitä sukulaisiani ja heidän elämäntarinoitaan ja kohtaloitaan. Heidän persoonaansa, työtänsä  ja elämäänsä, joiden  jälki näkyy täällä yhä edelleen. Tiedostan selkeästi kuuluvani yhtenä osana tähän sukupolvien ketjuun.  Mielettömän hienoa tuntea vahvaa yhteenkuuluvuutta sukuunsa ja olla yksi osa sitä.

Tullessani kuikka lensi taivaalla ja toivotti minut tervetulleeksi. Lähtiessäni isokuovin poikanen lensi ympyrää taivaalla ylläni ja harjoitteli aikuisen kuovin ääntelyä. Sen haparoiva kiljaisu hyvästeli minut. Olin valmis palaamaan kotiin.

Kesällä kerran

Kesäisellä kotimaan matkalla  nähtyä ja koettua. Paikkana Taaborin vuori, sen vanhat rakennukset ja esineistö ja vuorella esillä oleva Taabor 12 KIVI-näyttely.

Paula Nurminen: Haaveilija, kalkkikivi

Minna Tuominen: Pumpulityyny, marmori

Timo Pyhälä: Kappale kaunista Suomea, suomalainen marmori

Näyttelyn katsottuani istahdin hetkeksi haaveilemaan penkille. Lämmin kesäpäivä, lomalaisen kiireettömyys ja hempeät haaveet - voiko olla ihanampaa?

Kotiinpaluu

Minä rakastan kotimaatani, sen kesää, syksyä, talvea ja kevättä. Kesäisiä kukkaniittyjä ja järvien sineä ja ihanaa viileää vettä, missä uida. Syksyn raikkautta, sieniretkiä ja karpaloita ja puolukoita. Talven kipakoita pakkasia, lumihiutaleita ja hiihtoa kevättalven lentokeleillä. Kevään hentoja vihreitä ja yhtäkkiä voimistuvaa elämänvoimaa. Minä rakastan tuota kaikkea ja paljon muuta Suomessa. Tutustuminen vieraisiin seutuihin, niiden  ilmastoon ja luontoon, eläimiin ja ihmisiin, ruokiin, kulttuuriin ja tapoihin  on kuitenkin äärettömän mielenkiintoista ja rikastuttavaa.

Kun pakkaa laukkunsa ja lähtee matkalle, jättää hetkeksi jäähyväiset arjelle ja rutiineille ja seikkailee vieraassa maassa kuin lapsi. Kaikki on aisteille uutta ja tuoretta. Vaikutelmien runsaus lyö ällikällä.Aikaa voi viettää istumalla kylän raitin varrella ja katselemalla sen elämää. Oma kävelyvauhti raitilla hidastuu ja kaikkinainen kiire ja hössötys jää luonnostaan pois. Ihmeellinen rauha ja levollisuus tarttuu minuun kyläläisten ja heidän eläintensä elämäntavan myötä. Miksi kiirehtiä, ehtii vähemmälläkin.

Kun palaan Suomeen ja Helsinkiin, ihmisvilinä ja ihmisten törmäily tyrmistyttää. Kaikilla tuntuu olevan kiire johonkin ja he tönivät vastaantullessaan ja ohimennessään. Jatkoyhteyttä odotellessani pistäydyn kauppakeskukseen, mutta sen  hälinä ja sekasortoinen tunnelma hätkäyttävät ja tunnen olevani eksyksissä. Istun kuitenkin hetkeksi syömään jäätelöä, vaikka koenkin olevani aivan väärässä ympäristössä   kapsäkkeineni, kylmien merituulien tuivertamine hiuksineni ja auringon paahtamine kasvoineni.

Mutta olen onnellinen. Vaikka reissussa rähjääntyy ja kapsäkit painavat, pitkä matka väsyttää ja vähäiset yöunet painavat luomia, olen syvästi onnellinen. Saavutin yhden suuren unelmani ja paljon, paljon enemmän. Matka antoi enemmän kuin uskalsin toivoakaan, monin eri ulottuvuuksin ja tavoin.

Luolanpoikanen ja pari muuta juttua

Olen ennenkin ihmetellyt työn määrän runsastumista ennen lomaa. Käsittämätöntä, mutta sama taika toimii edelleen. Huh! Välillä töissä on samanlainen fiilis kuin seuraavissa luontoretkeni kuvissa, joissa metsä on kuin pommin jäljiltä. Eli töitä ja selvittämistä riittää.

Kuvakimara on sunnuntain retkeltä. Kesäisiä tunnelmia eräästä metsästä, metsästä joka on vielä hieman uusi ja vieras minulle, mutta josta alan pitää yhä enemmän. Kuvat kertovat minulle rakkaasta harrastuksesta, retkeilystä ja luonnossa olemisesta. Se lataa akut ja rentouttaa, vie työmurheet ja kaikottaa stressin. Sinullakin on varmaan jokin rakas harrastus tai ajanviete, joka vaikuttaa sinuun samoin. Sellainen on äärimmäisen tärkeä ihmiselle. Pidä siitä kiinni kaksin käsin.

Retken alussa metsä oli aamuauringon kultaama herkkine sadepisaroineen

Polku menee tuossa keskellä, sieltä pilkottaa sinisiä reittiopasteita

Lieneekö joulumyrskyn jälkiä vieläkin

Tuli mieleen sotatanner,  hurja on myrskyn voima

Onkohan tämä jo luola? Seisomaan siihen ei mahdu, istumaan kyllä

Tästä kiivetessäni tunsin itseni pikkutytöksi, joka leikkii metsässä innoissaan.....=)

Herkkää ja kaunista taas sotatantereen jälkeen

Tunnistatko kukkivan kasvin? Se on voimakastuoksuinen suopursu

Taustalla näkyvälle laiturille torkahdin, kun hetkeksi oikaisin selkäni evästauon jälkeen......

Retki oli ihana, olin kuin eri nainen palatessani kotiin. Parasta oli torkut laiturilla, heräsin siitä yllättyneenä nokosista ja posket punaisina. Maistui muuten kahvi ja donitsi erinomaiselle torkkujen jälkeen! Liikkuminen haastavassa maastossa oli myös mukavaa, tuli mieleen lapsuuden leikit lähimetsässä, kun kiipeiltiin, juostiin ja tehtiin kaikkea kivaa metsässä.


Toivon, että sinäkin nautit viikonvaihteestasi yhtä paljon kuin minä. Sen voimin mukavaa viikonalkua sinulle!

Forget me not

Neiti kesäheinä

Olin neiti kesäheinänä koko kesäisen lämpimän viikonlopun. Läpsyttelin varvastossuilla markkinoilla jätskitötterö kädessäni, uin lammissa ja järvissä siellä sun täällä, lepäsin viime viikon rasitukset pois. Nyt olen rentoutunut kesänainen.

Viime viikolla, joka oli uuvuttavampi kuin etukäteen osasin ajatella,  opin   yllättävän uuden asian itsestäni. Törmäsin pelkoon sisälläni. Alitajuiseen, vahvaan pelkoon. Ei arkuuteen, ei epämukavuusalueseen,  vaan rehelliseen, liki lamauttavaan  pelkoon. Se yllätti minut täysin. Olen sulatellut sitä parisen päivää ja totutellut asiaan. Tiedän nyt, mitä oikeasti pelkään, konkreettisesti. Ja tiedän myös mistä se pelko tulee. Siihen on selvä syy. Mutta tänään en sitä  enempää avaa, annan itselleni lisää aikaa sen käsittelyyn.

Tämän illan  nautin tästä  auvoisesta olosta. Rentoudesta, jonka ovat saaneet aikaan runsas liikunta ja ulkona olo, auringon valo ja lämpö, kaunis luonto kaikkine upeine yksityiskohtineen ja uni. Ja haaveilu. Olen unelmoinut ja ajatellut lempeitä ajatuksia.....=)


Eino Leinon sanoin:

"Tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen"

Unen lintu

Tervetuloa lämpimästi mukaan Pepper.

Pääsiäisen ja hiljentymisen aika alkaa olla ohi ja paluu arkeen on edessä. Tänään olen jättänyt jäähyväiset kevään hiihdoille, hiihtelin aamupäivän metsän suojissa ja todella nautin olostani ja aurinkoisesta ja linnunlaulun täyttämästä metsästä. Ihmeellistä hiihtää talitiaisen ja peipon laulaessa ympärillä täyttä kurkkua kevättä. Kaunis aamu ja upea lentokeli sai muutkin hiihtäjät hymyilemään spontaanisti vastaantullessa.

Viimeisen hiihdon myötä jätin jäähyväiset  toisellekin asialle. Nyt on eräs aikakausi loppunut ja katse on käännetty tulevaisuuteen. Näin unessa  linnun, joka symboloi unikirjan mukaan vapautta, mielikuvitusta, herkkyyttä, haaveita ja tulevaisuudentoiveita. Ja unessa näkemäni yksinäinen lintu enteilee ylevää tavoitetta ja innoitusta. Kuulostaa rohkaisevalta, eikö vaan?

Luottamuksen tematiikkaa prosessoin mielessäni vielä pitkään, ehkäpä joskus täälläkin. Arki tulee viemään mukanaan omine kiireineen ja touhuineen ja hyvä niin. Alitajunta työskentelee kuitenkin taustalla ja käsittelee asioita siinä samalla. On  tärkeää pysyä arjessa ja elämässä kiinni, ei voi eikä ole järkevääkään jäädä paikalleen polkemaan. Kiitän teitä lukijani, jotka olette edeltäneen reilun viikon aikana kommentoineet tekstejäni ja siten osoittaneet empatiaa ja tukea. Se on tuntunut todella hyvältä ja lämmittänyt sydämessä asti. Muutamalla sanalla olette olleet kannattelemassa minua silloin, kun sitä tarvitsin.

 Talvi on irrottamassa otettaan, tervetuloa kevät

Arvostuksesta

Työympyröissä kohtasin tänään aitoja ja vahvoja tunteita työkavereissani. Eräässä henkilössä näkyi samaan aikaan lämmin tunneryöpsähdys, suru, apeus ja kiintymys. Ja varmaan vielä muitakin tunteita, joita en edes osaa nimetä. Ai että mitenkö nämä tunteet voivat näkyä yhtäaikaa? Kyllä ne voivat, joissakin elämäntilanteissa tunteet ovat ristiriitaisia ja monta eri tunnetta valtaa ihmisen samaan aikaan tai limittäin. Lämpimän kiintymyksen ja arvostuksen osoittaminen  toiselle väräytti itseäkin ja tuli suoraan sydämestä, spontaanisti ja miettimättä. Olen tyytyväinen sanottuani ne sanat, tarkoitin niitä ja huomasin niiden menevän sydämestä sydämeen. Mietit ehkä, että puhun epäselvästi etkä oikein ymmärrä, mistä puhun. Puhun siitä, että enemmän tulisi toisille antaa myönteistä palautetta ja kertoa arvostuksestaan sanoin.

Arvostusta osoitamme toisille mielestäni liian vähän tai emme sano sitä ääneen, vaikka toista arvostaisimmekin. Tässä tapauksessa puhun ammatillisesta arvostuksesta. Miksi sitä ei voisi ääneen sanoa, jos sitä tarkoittaa? Miten hyvin jäävät mieleen ne kerrat, kun esimies on kehunut sinua jostain. Tai jos työkaveri kehuu ja antaa positiivista palautetta ammatillisesta osaamisestasi. Miksi sitä panttaisi, se ei ole keneltäkään pois, päinvastoin. Tietyssä tilanteessa se voi myös olla tuen osoitus toiselle. Haluaa osoittaa toiselle, että näen erityislaatusi ja asiantuntijuutesi, näen hienon työmoraalisi ja vahvan ammattitaitosi.

Tämä kohtaaminen läikähdytti jotakin rinnassani. Jotakin läheistä  ja lämmintä. Jotain ihmisen luonnolle olennaista.

Toisista välittäminen on tärkeää.

Oivaltamisesta

Pientä oivaltamista  on tapahtunut. Sen oivaltamista, että voi myöntää olevansa heikko ja inhimillinen. Kai minä meinasin sairastua vahvuuteen, olla se joka venyy ja kestää kaiken.  Mutta en olekaan. Ja myönnän sen itselleni - ja  muillekin.


 

Kun  ensimmäisen kerran tiedostin, että voin uupua ja stressaantua, tuli itku. Minäkö tässä tilanteessa, vahva ja itsenäinen nainen? Jotenkin oman heikkouden näyttäminen toiselle oli kova paikka. Pitkään olen ollut vahvan roolissa ja tunsin, ettei ole sallittua olla heikko. Mutta eihän se niin mene. Ei ihminen ole kone. Vaan hengittävä, elävä, herkkä olento tunteineen ja tuntemuksineen. Ensijärkytyksen mentyä ohi tajusin itsekin, että niin se oli. Ymmärsin, että minäkin saan väsyä ja näyttää sen. Että voin myöntää sen muillekin ja keskustella siitä. Ilman että itkuksi menee, mitä nyt tippa tulee silmäkulmaan silloin tällöin. Tulkoon jos on tullakseen, herkistyn helposti hyvästä mielestäkin.

Eikä maailma ole kaatunut oman inhimillisen ominaislaadun näyttämisestä muille. Ei siitä, että olen avautunut asiasta. Työelämässä tunteiden ja oman inhimillisyytensä paljastaminen on vaikeampaa kuin omassa henkilökohtaisessa elämässä. Mutta ihmiset ovat inhimillisiä työelämässäkin.

Sen koin tänään töissä, ihmisen aidon kohtaamisen silmästä silmään. Kun molemmat ovat vahvasti läsnä, kuuntelevat toisiaan ja myös kuulevat, mitä toinen sanoo. Kun otetaan se aika kohtaamiselle. Kaikista asioista puhuminen ei ole aina helppoa, sanoja ei ehkä löydy tai ei ole tottunut niistä puhumaan. Mutta kun asia saadaan keskustelluksi siten, että yhteisymmärrys löytyy, se on palkitsevaa ja helpottavaa.

Voisiko olla niin, että näyttäessään heikkoutensa ihminen on vahva? Jos heikkouden paljastaminen vaatiikin rohkeutta? Uskallusta olla sitä mitä on, luottaen siihen että on hyväksytty omana itsenään. Hyväksytty ja riittävä.

Musiikki kuvina mielessä

Bachin sellosonaatti siivittää unelmiin ja haaveisiin. Unelmat ja haaveet ovat minulle sydämenasia vai voisinko sanoa sielunasia. On varmaan jo käynyt selväksi, että pidän unelmointia ihmiselle merkityksellisenä asiana ja voisin jaaritella siitä pitkäänkin......=)

Eräässä tv-ohjelmassa, jota katselin muutamia vuosia sitten britti musiikintekijä Sting kertoi kuuntelevansa paljon klassista musiikkia  mm. Bachia. Sting kuvaili näkevänsä arkkitehtuurisia näkymiä mielessään kuunnellessaan Bachia. Holvikaaria, pylväitä, kattorakennelmia, korkeita tiloja. Jotenkin Stingin kertoma on hyvin helppo ymmärtää, nimenomaan Bachin musiikista.

Musiikki luo mielikuvia ja näkymiä. Sen vuoksi Youtuben pätkät, joihin ei ole ympätty maisemakuvia sun muuta miellyttävät enemmän. Katson mieluummin artistia tai sitten omia mielikuviani.  Musiikki nostattaa mieleen muistoja ja tunteita. Ehkä siksi musiikkia on joskus antoisinta kuunnella silmät kiinni, uppoutuen.

Pinnan alla ja päällä

Huojentava tunne, kun huomaa päässeensä irti tunnekoukusta. Huomaa päässeensä irti tunteista ja ajatuksista, jotka ovat vallanneet mielen ja pyörivät päässä häiritsevässä määrin. Mikä helpotus, kun koukun saa irrotettua ja pystyy jatkamaan elämäänsä ilman sen  rajoittavaa vaikutusta. Näkee ja kokee nykyhetken selvemmin ja pystyy  nauttimaan siitä enemmän, kun tunnekoukku ei sido turhaa energiaa. Nimenomaan energiaa se  sitoo, mikä on ihan  haaskausta, kun sen energian voisi käyttää mukavammin ja mieluisammin.  Ja mikä se tunnekoukku on ja miten siitä pääsee irrottautumaan?

Tunnekoukuista kirjoittaa Tony Dunderfelt kirjassaan Irti tunnekoukuista: kohti vapaampaa elämää. Käytännönläheinen kirja, joka sisältää helppoja harjoituksia asian tiimoilta. Kirja on myös helppotajuinen, vaikka ei olisi ennen tämäntyyppistä kirjallisuutta lukenut. Dunderfeltillä on muitakin samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja, jotka auttavat arkielämän tasolla oman itsensä kehittämisessä. Olen vähän innostunut aihealueesta, joku voisi sanoa kirjoja tylsiksi, mutta minua ne kiinnostavat paljon. Sanotaan, että ihminen kääntyy neljänkympin tienoilla enemmän sisäänpäin ja kiinnostus henkiseen puoleen kasvaa. Alkaa katsoa omaa sisäisyyttään, tunteitaan, ajatuksiaan, kokemuksiaan, kasvunpaikkojaan tiedostavammin. Sitä on ehkä aiempinakin vuosina tehnyt silloin tällöin ja vähemmän tietoisesti, mutta nyt se ei ole pelkästään alitajunnan tuotosta. Avuksi löytyy paljon kirjallisuutta, sekä suomalaista että käännöstekstiä. Jos vielä pääsee testaamaan ajatuksiaan aiheesta keskustelemalla jonkun kanssa, joka on asiasta yhtä kiinnostunut, se voi olla erittäin antoisaa.

Alitajunta on suuri tuntematon, vaikea määritellä ja sanoin kuvailla, saati sen sisältö. Mutta pinnan alla siellä on paljon.  Miten alitajunta työskentelee? Silloinko kun ihminen nukkuu? Vai hereillä ollessamme, alitajunnan rattaat pyörivät arjen puuhien taustalla?  Auttaako alitajunta elämän vaikeissa paikoissa, kun on haasteita ja hankaluutta? Voiko alitajunnan  esille puskemaan tuotokseen esim. ajatukseen tai päätelmään luottaa?

Kysymyksiä ja pohdintaa, mutta ei valmiita vastauksia. Joskus matka onkin kiehtovampi kuin perille pääsy.

Voima ja hauraus

Ovatko voima ja hauraus toisensa poissulkevat tunnetilat? Voiko tuntea itsensä samanaikaisesti voimakkaaksi ja hauraaksi? Entä voimaantuminen? Voiko kokea itsensä toisella alueella voimaantuneeksi ja vahvaksi ja kuitenkin toisella alueella hyvin haavoittuvaksi ja täsmälleen samalla hetkellä? Voimaantuminen, mitä se oikein on? Itsensä kokemista vahvasti omaksi itsekseen? Yksilöllisen minäkokemuksen tuntemista? Ydinminän ja sen antamien tienviittojen selkeää tiedostamista hetkessä? 

Jäin miettimään näitä tunnetiloja erään tapahtuman vuoksi. Pohdin, voiko toinen ihminen nähdä sinusta, sinua tarkemmin tuntematta, olosi  voiman ja haavoittuvuuden  tilan. Pystyykö toinen ihminen aistimaan joistakin merkeistä ja eleistä senhetkisen kokemuksellisen tilasi? Vai kuvitteleeko toinen vain tulkitsevansa kehosi antamat signaalit. Tulkintaa on aina ja se ei perustu pelkästään faktoihin. Joka tapauksessa, se on hätkähdyttävää, jos toinen hitusenkin hauraudestasi aistii. Olkoonkin, että tulkinta ei ole ihan osuva.Jos haurautesi ja herkkyystilasi on senluontoista, että sen haluaa pitää omanaan ja luuleekin niin olevan.  Se pysäyttää pohtimaan, mitä kaikkea ihmiset toisesta pystyvät aistimaan ilman verbaalista viestintää. Onko ihminen kuin avoin kirja, jota toinen kykenee lukemaan vaikeuksitta? Onko ihminen aivan paljas toisen edessä? Ei varmaankaan kaikkien edessä ole näin. Mutta toiset ihmiset ovat taitavia lukemaan ihmistä, hänen elekieltään ja kehon ilmaisua ilman sanojen tukea.

Useastihan ihminen pyrkii peittämään todelliset tunteensa, ainakin vieraampien ihmisten edessä. Puetaan ylle naamio ja se mitä on naamion takana, paljastetaan vain lähimmille ihmisille, aina ei heillekään. Jos sanallinen viesti ja kehonkieli ja eleet ovat ristiriidassa, kumpaa ihminen uskoo? Aivan, kehonkieltä ja eleitä. Ne tuntuvat  luotettavammilta  kuin sanat, jotka voivat harhauttaa.

Tunteet tulevat ja menevät

Ihminen on tunteva olento ja täynnä tunteita koko ajan. Toiset tunteet ovat haaleita ja tuskin huomaamme niiden olemassaoloa. Toiset tunteet taas valtaavat mielemme ja  olomme niin voimakkaasti, ettei muulle tunnu olevan sillä hetkellä juuri tilaa. Tunteet tunnemme kokonaisvaltaisesti koko kehossamme, pelon kirpaisun vatsanpohjassa, ahdistuksen möykkynä rinnassa, ilon ja rakkauden keveytenä kehossa ja koko olemuksessa. Mistä ne tunteet oikein tulevat? Ja minne ne menevät? Sillä voimakkainkin tunneryöpsähdys laantuu ja tasaantuu. Se tunne, joka vielä hetki sitten riipaisi sydäntä, tuntuu jonkin ajan kuluttua lievempänä vihlaisuna mielessä.

Ovatko tunteet vääriä? Pitääkö niitä yrittää estellä ja työntää jonnekin pois ajatuksista? Ei minun mielestäni. Ei mistään tunteesta voi sanoa, että se on väärä. Eri asia on, miten tunteensa ilmaisee ja miten se saa ihmisen käyttäytymään. Ja jos tunteen yrittää painaa villaisella ja unohtaa, se vain voimistuu. Antaa tunteen tulla, jos on tullakseen, ei sitä voi estääkään. Jos sen tunteen hyväksyy ja tiedostaa, että tältä tuntuu nyt, mutta ehkä myöhemmin jo ihan toiselta.

Ja sitten on niitä tunteita ja tuntemuksia, joiden luulee jo tasaantuneen ja menettäneen suurimman voimansa. Mutta äkkiä tapahtuukin jotain ja ne samat tunteet ryöpsähtävät pintaan, aivan yhtä voimakkaina kuin silloin aiemmin. Jokin ärsyke saa ne nousemaan pintaan, muistuma tai ihminen tai tapahtuma. Ihminen on tunteva olento, se kai meistä inhimillisiä tekee.

Nuoruuden ujous ja herkkyys-kadonnuttako?

Kohtasin töissä nuoren, alle kaksikymppisen naisen. Perehdytän häntä työelämän saloihin ja huomasin hämmästyksekseni, miten kovin ujo, hiljainen ja arka tämä tyttö oli. Se sai minut muistelemaan itseäni sen ikäisenä, olinko minäkin niin epävarma? Todennäköisesti samanlaista ujoutta ja varovaisuutta minussakin oli, tuntuu vain että siitä on niin kauan aikaa.

Ja yhtäkkiä mieleeni juolahtikin eräs tilanne omassa elämässäni, jossa itse tunsin hyvin samantyyppistä haurautta ja herkkyyttä. Eikä se tilanne ole edes kovinkaan kaukana. Siinä tilanteessa tunsin itseni kaikkea muuta kuin yli nelikymppiseksi, elämää jo eläneeksi ja itsevarmaksi naiseksi. Mikä saa aikuisenkin ihmisen epävarmaksi? Mikä voi askarruttaa mieltä ja sydäntä niin paljon, että se tuntuu valtaavan ajatukset aamusta iltaan? Mikä aiheuttaa etukäteispohdintaa, saa varautumaan erilaisiin ja tietysti omalta kannalta ei niin mieleisiin lopputulemiin? Millä on niin suuri voima, että se sekoittaa ajatukset siinä määrin, että muuhun on vaikea keskittyä? No, tunteet toista ihmistä kohtaan. Tunteet, joita ei ole vielä ilmaissut ja jotka vaativat päästä esille, koska ei niitä enää pysty kohta peittämäänkään. Mikä siinä on niin pelottavaa, aikuiselle ihmiselle?

Pelottavaa on se, että jos avaudut ja paljastat romanttiset tunteesi toiselle ja vastaanotto onkin muuta kuin haaveissasi toivot. Jos oletkin tulkinnut kaikki hänen antamansa merkit ja sanat väärin. Jos käykin niin, että olet luonut omia odotuksiasi omassa päässäsi ja todellisuus onkin aivan toista. Niin, aikuinenkin nainen tuntee poskillaan hehkun ja sanojen takeltelun. Sydämen läpätyksen ja hengityksen nopeutumisen. Ei se ujous ja herkkä hauraus ole kadonnut mihinkään, siellä se vain jossain oli taustalla.

Toisaalta olen tyytyväinen, että se herkkyys ja pehmeys on säilynyt elämän mutkissa. Kunhan se ei estä minua ilmaisemasta tunteitani, vaikka en aina saisikaan niihin vastakaikua. Miten sitä asiaa pyörittelisikään mielessään, jos ei uskaltaisi ottaa ratkaisevaa askelta.

           


                    Olet voimakas mies,

                   saat minut heikoksi

                   pelkästään sillä

                   että kävelet  minua kohti.