Takarivin tyttö

Takarivin tyttö

ei hakeutunut  parrasvaloihin.

Mukana,  enimmäkseen hiljaa,

katsoen, kuunnellen.

Äkkiä tyttö  temmattiin

siihen keskelle.

Huomaamatta avautumaan,

paljaaksi katseiden eteen.

Tyttö hämmentyi,

ei ollut aikaa perääntyä,

rohkeutensa  kantamana

katsoi epäröimättä silmiin.

Omin sanoin

tyttö näytti värinsä,

paljasti

siivun sielustaan.

Katseiden kohteena

tyttö jakoi energiaansa

antoi itsestään

ja joku otti, otti.

Joku muutti  sääntöjä,

joku  ei antanut itsestään,

seinä tuli vastaan

ja tyttökin hiljeni.

Mutta se takarivin tyttö

taipuu tuulessa,

väistää viileän 

ja antaa sielunsa valon yhä loistaa.

                                                

Siiven hipaisuja

Viime päivinä olen kohdannut  ihmisten ajatuksia ja kokemuksia  enkeleistä. Ihan selväpäisten, järkevien ihmisten. Olen myös ollut läsnä tilanteissa, joissa puhumaton ihminen on ilmeillään, eleillään ja liikehdinnällään saanut minut pohtimaan, näkevätkö he jotain, mitä minä en.

Parin viime vuoden aikana olen silloin tällöin löytänyt pieniä, valkeita höyheniä läheltäni. Alkuun omasta makuuhuoneestani vuoteen vierestä lattialta ja päättelin niiden olevan peräisin untuvapeitosta. Sittemmin olen löytänyt höyheniä ilman ilmiselvää selitystä vierestäni  mm. työpaikalla, talvisen kävelyretken tauolla  nuotiopaikalla ja jopa Lapin matkalla tummuvassa illassa takan loisteessa.

Mistä kaikki ne höyhenet tulivat? Ne ovat ilmaantuneet ihan lähelleni ja erilaisissa tilanteissa. Olenko kokenut huomaamattani siiven hipaisuja? Niin kevyitä, etten huomannut. Jäljelle jäivät vain pienet höyhenet.

Lämpimästi tervetuloa Mags.

Tähtisade

Ensin näin ne sivusilmällä. 

Jotain sädehtivää lensi kaaressa katonrajasta alaspäin. 

Useampi sädehtivä jokin.

Järkevänä ja maanläheisenä 

en uskonut näkemääni todeksi.

Varmaan vain katuvalojen heijastumaa kattovalaisimista.

Kohta näin ne uudestaan, paremmin. 

Kirkkaana loistavia  valopisteitä lensi pehmeästi, äänettömästi häntä kohti. 

Kauniisti, sadunomaisesti. 

Tähtisadetta.

Näinkö oikein? 

Sataako taivaalta tähtiä?

Jatkoin liikettä, vaikka ihmetys pyöri mielessäni. 

Myöhemmin  astuin ulos

ja välittömästi huomasin  upean tähtitaivaan. 

Syvän tumma taivas ja miljoonia tähtiä taivaankannella. 

Jos sieltä olisi pudonnut muutama, huomaisiko kukaan?

Minä huomasin.

Tähtisade oli totta.

Ja eihän se mahdotonta  ole,

jos hänkin  oli nähnyt pienen auringon  putoavan minuun.

Taidetta aamunkajossa

Vielä lisää seititettyjä.Yrittäkää kestää, tekin jotka ette hämähäkeistä välitä.  Noita on nyt osunut kamerani linssiin useampi, nousevan auringon valo paljastaa ne silmille.

Tuota  katsoessa miettii,  mitä on tapahtunut vai onko aukko tarkoituksellinen.

Klassinen malli on unohdettu, muoto on abstrakti ja vapaa. Kannattaa klikata isommaksi.

Erilaista  muotokieltä. Seitti  muodostuu kuin ohuen ohuista, hauraista  lasisäikeistä.

Miten niin  hämyinen olento kuin hämähäkki kykenee saamaan aikaan noin herkkää ja  salaperäistä taidetta?

Kotiinpaluu

Minä rakastan kotimaatani, sen kesää, syksyä, talvea ja kevättä. Kesäisiä kukkaniittyjä ja järvien sineä ja ihanaa viileää vettä, missä uida. Syksyn raikkautta, sieniretkiä ja karpaloita ja puolukoita. Talven kipakoita pakkasia, lumihiutaleita ja hiihtoa kevättalven lentokeleillä. Kevään hentoja vihreitä ja yhtäkkiä voimistuvaa elämänvoimaa. Minä rakastan tuota kaikkea ja paljon muuta Suomessa. Tutustuminen vieraisiin seutuihin, niiden  ilmastoon ja luontoon, eläimiin ja ihmisiin, ruokiin, kulttuuriin ja tapoihin  on kuitenkin äärettömän mielenkiintoista ja rikastuttavaa.

Kun pakkaa laukkunsa ja lähtee matkalle, jättää hetkeksi jäähyväiset arjelle ja rutiineille ja seikkailee vieraassa maassa kuin lapsi. Kaikki on aisteille uutta ja tuoretta. Vaikutelmien runsaus lyö ällikällä.Aikaa voi viettää istumalla kylän raitin varrella ja katselemalla sen elämää. Oma kävelyvauhti raitilla hidastuu ja kaikkinainen kiire ja hössötys jää luonnostaan pois. Ihmeellinen rauha ja levollisuus tarttuu minuun kyläläisten ja heidän eläintensä elämäntavan myötä. Miksi kiirehtiä, ehtii vähemmälläkin.

Kun palaan Suomeen ja Helsinkiin, ihmisvilinä ja ihmisten törmäily tyrmistyttää. Kaikilla tuntuu olevan kiire johonkin ja he tönivät vastaantullessaan ja ohimennessään. Jatkoyhteyttä odotellessani pistäydyn kauppakeskukseen, mutta sen  hälinä ja sekasortoinen tunnelma hätkäyttävät ja tunnen olevani eksyksissä. Istun kuitenkin hetkeksi syömään jäätelöä, vaikka koenkin olevani aivan väärässä ympäristössä   kapsäkkeineni, kylmien merituulien tuivertamine hiuksineni ja auringon paahtamine kasvoineni.

Mutta olen onnellinen. Vaikka reissussa rähjääntyy ja kapsäkit painavat, pitkä matka väsyttää ja vähäiset yöunet painavat luomia, olen syvästi onnellinen. Saavutin yhden suuren unelmani ja paljon, paljon enemmän. Matka antoi enemmän kuin uskalsin toivoakaan, monin eri ulottuvuuksin ja tavoin.

Latu kaartuu hämärään

Luminen talven ihmemaa ihastuttaa, vaikka ajokelit olivat välillä hirvittävät. Hiihtäessäni hämärässä metsässä ensimmäistä kertaa tunsin niin suurta iloa ja hyvää oloa, että alkumatkasta hymyilin onnellisena ja olisin halunnut tervehtiä kaikkia muita kanssahiihtäjiä. Oli mieleenpainuva elämys hiihtää pikkupakkasessa metsän siimeksessä auringon laskettua.



Sataa lunta.
Metsänrajaa hiihtää kissa,
kumarassa, pitkin potkuin.


Risto Rasa

Punaisen auringon
sininen metsä - 
lintu sukelluksissa
lumessa.


Risto Rasa


Kuinkahan monta silmäparia seuraili pimeässä metsässä liikkuvia ihmisiä? Eläimiä ei näkynyt eikä ääniä kuulunut, linnutkin hiljenevät illan tullen. Hiljainen, lumen vaimentama metsä lumen kuorruttamine puineen oli äärettömän kaunis. Olipa muuten ensimmäinen kerta, kun koin sinisen hetken suksien päällä. Metsä oli  rauhaisa, kiireisenkin ihmisen tyynnyttävä. Edes muiden hiihtäjien suuri määrä ei vähentänyt metsän salaperäistä, hiljentävää vaikutusta. Arjen keskellä tämä on elämys, joka tekee mielelle ja sielulle hyvää, se on kuin balsamia.


Hämäryys ja loppumatkasta pimeys tekivät  kokemuksesta salaperäisen. Valaistun ladun ulkopuolelta ei nähnyt juurikaan, mutta tunne oli kuitenkin yksinomaan miellyttävä, ei ollenkaan pelottava tai uhkaava. Metsä oli kuin suuri turvaisa syli.

Sinimetsä

Mitä näkee metsässä ennen auringonnousua? Näkeekö siellä mitään, näkeekö edes kävellä? Ihmetteletkö, miksi menin metsään niin aikaisin? No, en malttanut odottaa......=)

Ja mitä sain? Sain kokea metsän sinisen hetken, jolle ei ole vertaa. Lumoavan, sadunomaisen, haihtuvan. Onkohan se metsän keijujen, haltioiden, tonttujen ja maahisten aikaa?

Huikaisevaa

Hehkuit sinisyyttä, kun tuuli ajoi pilvet kanneltasi. Katsoin sinua oksiston läpi. Sinistäkin sinisempi, hennosta vaaleasta  vahvaan ja voimakkaaseen.

Pimeän saavuttua olit tumma ja samettinen. Annoit tähtiesi loistaa kirkkaasti, kirkkaammin kuin koskaan. Käänsin katseeni ylös ja pysähdyin. Maaginen, salaperäinen  ja tähtiä täynnä. Tuolla Otava, missä Orionin vyö? Kunpa joku ottaisi minua kädestä ja esittelisi tähtesi minulle nimeltä, kuin  ystävät.

Uin tähtiesi loisteessa kirpaisevan kylmässä lammessa ja tunsin valtavaa iloa. Iloa siitä, että olin elossa ja sain olla siinä. Juurevaa elämänvoimaa. En halunnut jättää sinua, vaikka palelin. Palasin uudelleen uimaan.

Yön nukuin lähelläsi, tietäen  että olet siellä. Valaisemassa ja suojaamassa. Taivaankansi tähtineen. Uneni oli levollinen ja turvallinen. Aamulla herätessäni olit jo sammuttanut tähtesi ja piilottanut tumman samettisi. Seuraavaa taikayötä varten.

Tähtiin tuijottelusta

Hämäränhyssy, tihenevä pimeys iltaisin. Tummuus nostaa tähdet esiin. Katso taivaankannelle,  tarkista vaikka mitä meteoreista ja tähtitaivaasta voi nähdä juuri nyt.

Erään kerran lähdin aamuyöstä varta vasten aukealle paikalle tarkkailemaan tähdenlentoja. Niitä oli odotettavissa runsaasti, jos pilvet olisivat väistyneet. Asettelin hiljaisella peltoaukealla makuualustan hiekalle ja kävin siihen pitkäkseni. Makuultaan näkee suurimman osan taivaankannesta helpoiten. Juuri sinä yönä oli vain hyvin pilvistä ja tähdenlennot jäivät näkemättä.

Oli kuitenkin mieleen jäänyt kokemus olla siellä. Pimeässä, alkuun äänettömässä maisemassa. Hiljalleen aloin kuulla ääniä. Varhaisia lintuja, ruohon kahinaa, tuulen kevyt humaus silloin tällöin. Ääniä oli loppujen lopuksi yllättävän paljon eikä pimeyskään ollut silmän totuttua umpipimeää. Pikemminkin tiivistä hämärää. Ruohonjuuritasolta maisema näyttää  kovin erilaiselta. Tämä kuva ei ole omani, täytyy kokeilla yökuvausta joku kerta itsekin.

Tähdet, planeetat ja avaruus ovat ihmeellisiä. Salaperäisiä, mystisiä, taianomaisia. Tutkittuja, mutta yhä silti suuren osan saloistaan piilossa  pitäviä.