Päivä sisälsi kaksi merkityksellistä kohtaamista. Työympyröistä tutun miehen ja nuoren, naispuolisen ystäväni. Molemmilla oli tänään ainakin alkuun apea päivä, toivon että heidän päivänsä paranivat edetessään.
Tämä mies, puhelias ja vilkas, oli silminnähden hiljainen ja tiukasti keskittynyt omaan työhönsä. Se on niin poikkeuksellista, siis se puhumattomuus, että havahduin. Tervehdysten ja pikaisten kuulumisten jälkeen mies ei ollut puhua pukahtanut eikä edes katsekontaktia ottanut, mikä on erittäin harvinaista hänelle. Hän on yleensä kovin seurallinen ja juttelee työskennellessään mielellään, niitä näitä ja joskus enemmänkin. Mutta nyt hänen koko olemuksensa vaikutti apealta, vartalo kumaralta ja kasvot lukkiutuneilta. Koska tunnen häntä jonkin verran, ajattelin ottaa asian puheeksi.
Kysyin suoraan, onko kaikki kunnossa. Lyhyeen myöntävään vastaukseen en tyytynyt, vaan kysyin uudelleen, onko kaikki todella ihan kunnossa. Vasta tässä vaiheessa tämä hymyileväsilmäinen mies pysäytti työnsä, katsoi silmiini ja alkoi avautua.
Olin aistinut hänen olonsa oikein, hänellä oli murheita, työmurheita. Kun pää oli auki, häneltä alkoi tulla puhetta ja hän avautui kertoen murheensa. Itse asiassa, olinkin aavistanut mistä saattaisi olla kyse. Tunnen tätä miestä kohtaan sympatiaa, hän on miellyttävä, kohtelias, huomaavainen ja ahkera, mukava ihminen. Kuuntelin häntä ja jätin työni sikseen, oli sopiva hetki siihen ja halusin antaa hänelle aikaa. Työmurhetta en suuremmin kommentoinut, en halunnut ottaa siihen tiukkaa kantaa suuntaan enkä toiseen, mutta halusin kuunnella häntä. Joskus riittää, että saa purkaa ajatuksiaan ja surujaan toiselle eikä kannanottoja tarvitakaan.
En tiedä, oliko juttutuokiostamme hänelle apua, toivon että oli. Näemme jälleen työn merkeissä ensi viikolla, ehkä sitten hänen murheensa on jo haipunut.
Toinen kohtaaminen oli nuoren ystäväni kanssa. Tämä nuori nainen on avoin ja iloinen nuori, sosiaalinen ja pidetty. Heti nähdessäni hänen silmänsä tiesin, että jokin on nyt vinossa. Yleensä niin kujeilevan hymyilevät silmät olivat sumeat, olemus väsynyt, kauniit hiukset sekaisin. Hän haki katsekontaktia heti ja kysyin häneltäkin, mikä on, onko jokin vialla. Hän myönsi, että asiat eivät ole nyt hyvin ja kertoi pahan olon syyn.
Vaikka tämä työpäivä oli yhtä hässäkkää ja puhelin tuntui soivan yhtenään, näihin kahteen kohtaamiseen minulla oli aikaa. Ihan kuin taikaiskusta juuri heidät kohdatessani oli rauhallista, puhelinkin oli hiljaa, maailma oli pysähtynyt. Joskus käy näinkin. On aikaa juuri silloin, kun toinen sitä tarvitsee. Voi olla siinä tilanteessa läsnä ja kuunnella, kun toinen ihminen kuuntelevaa korvaa kaipaa. Ei se kyllä aina näin mene, kiire ja työt painavat päälle. Mutta onneksi tänään oli näin.
Nuori ystäväni sai asiansa hiukan paremmalle tolalle. Myöhemmin päivällä meillä oli toinen rauhallinen hetki. Kerroin hänelle, että hän on tärkeä ja pidetty omana itsenään, juuri sellaisena kuin on, ei tarvitse yrittää olla mitään muuta. Että hän on monelle ihmiselle erityinen, myös minulle. Kysyin häneltä, että tiedäthän sinä kuinka tärkeä olet? Nuori nainen puisti päätään ujon hymyn noustessa kasvoille, silmätkin alkoivat jo pikkuisen hymytä ja loistaa kuten yleensä.
Pidän niin tärkeänä sitä, että kertoo toiselle välittävänsä hänestä. Sitä saattaa ajatella, että kyllä se toinen tietää ajatukseni ja tunteeni. Ja monesti toinen tietääkin, tai sitten ei. Vaikeaa olla ajatustenlukija. Mutta tälläisten asioiden sanominen ääneen on hyvästä. Yritän harjoitella sitä itsekin, jos pidän ja välitän toisesta, haluan sanoa sen ääneen. Siitä tulee itsellekin lämmin tunne sydämeen, kun kertoo tunteensa. Saati sitten toiselle, kun näin nuoren naisen silmiin kihoavan pari kyyneltä sanojeni jälkeen, minullekin tuli todella hyvä ja lämmin olo.
