Vaalimisen arvoisia

En tiedä, olenko  koskaan täällä tullut kirjoittaneeksi, että työni on opettanut minua paljon. Mutta se todella on. Opettanut ja antanut paljon. Vaikka se nyt uuvuttaa ja stressaa ja tunnen voimavarojeni hiipuvan, se opettaa edelleen. Ja myös antaa.

Työni on opettanut avoimuudesta, aitoudesta, positiivisuudesta, viattomuudesta ja rakkaudesta. Työ ja siinä kohtaamani ihmiset ovat  näyttäneet, mikä voima noissa asioissa on. Ja samalla olen myös tiedostanut, miten moni meistä ihmisistä menettää noita ominaisuuksia aikuistuessaan. Joko menettää täysin tai osin tai piilottaa ne.





Nuo ominaisuudet  ovat olemassa lapsessa, mutta ne katoavat osalta  meistä matkan varrella. Tietoisesti tai tiedostamattamme muutumme toisenlaisiksi, ehkä erilaisten kokemusten  takia. Elämä muuttaa meitä ja tulemme aikuisiksi. Jos huonosti käy, kyynistymme tai katkeroidumme. Emme uskalla olla kuin pieni lapsi, jolle elämä on joka päivä yhtä ihmeellinen, ihana seikkailu.

Yritän itsekin vaalia noita ominaisuuksia itsessäni, etten niitä  kadottaisi. Jotkin niistä ovat luontaisempia ja pysyvät sitkeämmin minussa, vaikka tapahtuisi mitä. Toiset taas välillä meinaavat painua muiden ominaisuuksien alle. Jos ne voisi säilyttää itsessään aikuisen versiona, lapsuuden jalostuneempina muotoina, ajattelen esim. avoimuutta. Haluan olla avoin, mutta aikuisen harkitsevalla tavalla, itseäni  suojellen muttei liikaa itseään muilta sulkien. Oliko vaikeasti muotoiltu?

Olen onnekas, kun olen voinut  tehdä tälläistä työtä. Se on osaltaan kasvattanut minua ihmisenä ja varmaan kasvattaa edelleen.  Toivottavasti  minä vanhana, ryppyisenä mummuna olen jo jonkin verran viisastunut ja silti yhä  kiinnostunut ja innostunut elämästä. Tavoitteeni on siis tulla iloluontoiseksi, hurmaavan höppänäksi mummoksi. Niin. =)

Valaskalako?

Sukupolvien ketjussa

Kävellessäni vanhassa tutussa pihapiirissä ja katsellessani sitä lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden muistot nousivat mieleeni. Touhun täyttämät kesät, sulkapallopelit, lettukestit ja iltapäiväkahvit suuren pihapuun alla. Souturetket ja kylällä käynnit. Yöt, jolloin jahdattiin häiritsevää hyttystä sanomalehtikääröllä. Nuotion ympärille kerääntymiset makkaranpaistoon ja hohtomatojen ihmettely pimeässä metsässä.

Pysähtyminen katsomaan tuttuja rakennuksia, niiden hirsiseiniä, vanhoja ovia ja ikkunoita sitoo minut edellisiin sukupolviin. Kuka rakensi heinäladon? Kuka maalasi navetan hirret? Kuka sitoi  solmut kalahaaviin? Kuka istutti yhä heinien keskellä kukkivat ruskoliljat talonpäätyyn?

Tiedän vastaukset kysymyksiin. Mietiskellessäni näitä asioita muistelen edesmenneitä sukulaisiani ja heidän elämäntarinoitaan ja kohtaloitaan. Heidän persoonaansa, työtänsä  ja elämäänsä, joiden  jälki näkyy täällä yhä edelleen. Tiedostan selkeästi kuuluvani yhtenä osana tähän sukupolvien ketjuun.  Mielettömän hienoa tuntea vahvaa yhteenkuuluvuutta sukuunsa ja olla yksi osa sitä.

Tullessani kuikka lensi taivaalla ja toivotti minut tervetulleeksi. Lähtiessäni isokuovin poikanen lensi ympyrää taivaalla ylläni ja harjoitteli aikuisen kuovin ääntelyä. Sen haparoiva kiljaisu hyvästeli minut. Olin valmis palaamaan kotiin.

Elämyksiä

Ajaessani  Savon sydänmaille kuuntelin radiota ja radioaalloilta kuulemani  naisen kertoma tositarina  vangitsi huomioni. Brittiläissyntyinen nainen kertoi kohtaamisestaan ranskalaismiehen kanssa, miehen joka on nykyään hänen aviomiehensä. He asuvat tällä hetkellä  Suomessa.

Tarina oli lumoava tosielämän rakkaustarina. Se kertoi rohkeudesta, nokkeluudesta ja taruakin ihmeellisemmästä todellisuudesta. Tarina meni suoraan sydämeeni ja sen kauneus herkisti minut kyyneliin. Ajoin moottoritietä sateessa ja liikutuksen kyyneleet valuivat poskilleni. Hymyilin itselleni ja jatkoin matkaa.

Muistan ajan, kun koin, että minun piti peittää kyyneleeni silloiselta puolisoltani. Jos herkistyin syystä tai toisesta, hän piti sitä typeränä. Opin  piilottamaan kyyneleeni. Onneksi ne ajat ovat takana ja voin ilmaista tunteeni vapaasti. Myös muu elämäni on niistä ajoista vapautunut ja se tuntuu tosi hyvältä.

Yhtä hölmönä tuo menneisyyden henkilö pitäisi minua, jos olisi nähnyt ja kuullut jutusteluni oravanpoikasen kanssa. Juu-u, luit oikein, juttelin oravaisen kanssa ja se oli minusta  hurmaava tilanne. Yllätin oravanpojan saunapuita hakiessani sen kävynsyöntikiveltä, jolloin se juosta rapisteli kiveltä pieneen mäntyyn parin-kolmen  metrin korkeudelle viereeni. Sieltä se napitti minua pienillä silmillään.

Juttelin sille "oravankieltä" eli naksuttelin. Se vastasi naksuttelemalla takaisin. Mina vastasin taas omalta osaltani ja sitten vuorostaan se. Hauskaa oli, että se kuunteli minua hiirenhiljaa ja jatkoi omaa puheenvuoroaan vasta kun minä olin lopettanut .....=)  Naksuttelumme tahti rauhoittui  hiljalleen ja äänemme kävivät yhä hiljaisemmiksi ja rauhoittuneemmiksi. Vuorovaikutuksemme kesti kaikkineen ehkä minuutin verran  katsekontaktin jatkuessa koko ajan.

Minä olen ihan sitä mieltä, että me juttelimme!  Joka tapauksessa  pieni oravanpoikanen tyyntyi ja lopussa äänemme olivat hyvin hiljaisia ja pehmeitä naksauksia.  Siinä vaiheessa  käänsin pääni  ja aloin kerätä saunapuita kantotelineeseen. Orava kiipesi ylemmäs, mutta jäi lähistölle seurailemaan puuhiani.

Ehkä orava tarkkaili minua kiinnostuneena, se tuskin oli nähnyt ihmistä niin läheltä koko elämänsä aikana. Lähin ihmiskontakti oli luultavasti järvellä liikkuneessa veneessä. Lisäksi se varmaankin ihmetteli naksutteluani ja sitä, mikä olento oikein olen.

Illan tyventyessä sauna kuumeni pehmeisiin löylyihin. Päivän mukavat elämykset, lempeät puusaunan löylyt, nakupulahdukset tyynessä järvessä, kiuasmakkara ja kylmä saunaolut. Ennen vuoteeseen menoa vielä  katse järvelle - tulkoot rauhaisat unet vanhalla tyttöaikojen tyynyliinalla pedatulla tyynyllä. Ja ne tulivat. Toivottavasti myös sille pikkuiselle oravanpojalle.

Harakankelloja ja hyvyyden filosofiaa

Kukat ja kuvat niistä ovat valloittaneet minut ja blogini. Syvällisemmät pohdnnat ovat jääneet taka-alalle mielen kaivatessa sitä tyynnyttäviä kuvia ja runoja.

Kukkien hempeän kauneuden tulva täällä kertoo  tarpeestani saada työmurheiden tilalle muita asioita. Ja siinä luontokuvaus toimii hyvin. Sama kukkatulva on alkanut vallata kotiani, kesän tullen kaivan esiin mummon vanhat käsinkirjaillut tekstiilit ja perityt Arabian kukkalautaset.

   

Yöpöydälläni on harakankelloja ja illakoita. Kukallinen kesämekko on otettu esiin. Suloinen luonnonkukkakuosinen pussilakana ja tyynyliina houkuttelevat rauhoittaville yöunille.

Kaikki tämä kauneudenkaipuu ja paluu nostalgiaan luo kesän tunnetta ja mökkitunnelmaa. Ja tuo samalla kesäloman hitusen lähemmäksi.

Tänä hellepäivänä tartuin kirjaan, joka käsittelee hyvyyden lisäksi kauneutta ja totuutta. Kirja on vielä kesken, mutta katsotaan mitä siitä jää käteen.

Hyvyyden filosofiaan tutustuminen sopii kesäpäivään, rentoon aikatauluttomaan päivään, kun loikoo mukavassa paikassa varpaita heilutellen. Hyvyyttä ja kauneutta maailmassa on ja sen näkeminen ja kokeminen ruokkii sieluamme. Kuten minun sieluani nuo luonnonkukat vaasissa yöpöydällä tai mummon vanhan pöytäliinan asettaminen hellin käsin keittiön pöydälle.

Luolanpoikanen ja pari muuta juttua

Olen ennenkin ihmetellyt työn määrän runsastumista ennen lomaa. Käsittämätöntä, mutta sama taika toimii edelleen. Huh! Välillä töissä on samanlainen fiilis kuin seuraavissa luontoretkeni kuvissa, joissa metsä on kuin pommin jäljiltä. Eli töitä ja selvittämistä riittää.

Kuvakimara on sunnuntain retkeltä. Kesäisiä tunnelmia eräästä metsästä, metsästä joka on vielä hieman uusi ja vieras minulle, mutta josta alan pitää yhä enemmän. Kuvat kertovat minulle rakkaasta harrastuksesta, retkeilystä ja luonnossa olemisesta. Se lataa akut ja rentouttaa, vie työmurheet ja kaikottaa stressin. Sinullakin on varmaan jokin rakas harrastus tai ajanviete, joka vaikuttaa sinuun samoin. Sellainen on äärimmäisen tärkeä ihmiselle. Pidä siitä kiinni kaksin käsin.

Retken alussa metsä oli aamuauringon kultaama herkkine sadepisaroineen

Polku menee tuossa keskellä, sieltä pilkottaa sinisiä reittiopasteita

Lieneekö joulumyrskyn jälkiä vieläkin

Tuli mieleen sotatanner,  hurja on myrskyn voima

Onkohan tämä jo luola? Seisomaan siihen ei mahdu, istumaan kyllä

Tästä kiivetessäni tunsin itseni pikkutytöksi, joka leikkii metsässä innoissaan.....=)

Herkkää ja kaunista taas sotatantereen jälkeen

Tunnistatko kukkivan kasvin? Se on voimakastuoksuinen suopursu

Taustalla näkyvälle laiturille torkahdin, kun hetkeksi oikaisin selkäni evästauon jälkeen......

Retki oli ihana, olin kuin eri nainen palatessani kotiin. Parasta oli torkut laiturilla, heräsin siitä yllättyneenä nokosista ja posket punaisina. Maistui muuten kahvi ja donitsi erinomaiselle torkkujen jälkeen! Liikkuminen haastavassa maastossa oli myös mukavaa, tuli mieleen lapsuuden leikit lähimetsässä, kun kiipeiltiin, juostiin ja tehtiin kaikkea kivaa metsässä.


Toivon, että sinäkin nautit viikonvaihteestasi yhtä paljon kuin minä. Sen voimin mukavaa viikonalkua sinulle!

Jäät ja järvet kantaviksi

          Rati riti ralla tuli talvi halla.
          Kuuraparta tuiskutukka, lumiviitta harmaasukka.
          Rati riti ralla sellainen on halla.
          Rati riti ralla. Mitä teki halla?
          Puhui metsät puhtahiksi.
          Jäät ja järvet kantaviksi.
          Rati riti halla, sitä teki halla.

Talvilomaa odotellessa huomaan hullaantuvani täysin lapsenmieliseksi. Haluan pulkkamäkeen, hankeen tekemään enkeleitä ja laulamaan tuota lapsuudesta asti tuttua, hyväntuulista talvista rallatusta. Haluan olla ulkona ja touhuta poskeni punaisiksi. 


Tänään kävellessäni pientä maalaistietä näin jotain, joka sai minut hymyilemään ihastuneesti. Tiellä potkutteli joku potkukelkalla! Harvinainen  ja kertakaikkiaan hyväntuulinen näky. Potkuttelija tuli myöhemmin vastaan minua, punaposkinen nainen hymyili minulle iloisesti ja se tarttui. 


Erityisesti tänä talvena olen ollut  lapsenmielisen onnellinen talvisista puuhista. Niistä on tullut minulle tärkeitä ja mielettömän paljon hyvää oloa tuovia. Ihan kuin olisin enemmän hereillä kuin monina muina talvina. Hassuttelu, hetkestä nauttiminen ja kiireiden unohtaminen tekee hyvää ihmiselle. Ne ovat paljon, paljon tärkeämpiä kuin vaikkapa kotitöiden tekeminen. Koska sinä teit viimeksi lumienkeleitä?

Prinsessamainen juttu

Pienet tytöt ja pojat rakastavat satuja. Näissä maisemissa voisi leikkiä prinsessaleikkejä ja odotella prinssiä tornissa. Tulisiko se valkoisella ratsulla laukaten raunion pihamaalle? Kesäisin täällä näytellään lastennäytelmiä ja hieno ympäristö se siihen onkin eli kyseessä on raunio Aulangolla. Pikkutyttönä minäkin kerran katselin täällä tarinaa Tynnyri-Tommista. Itse näytelmästä en muista mitään, mutta rauniot ovat jääneet mieleen voimakkaasti. Ympäristö ruokkii mielikuvitusta vahvasti satumaisine näkymineen.

Pienenä tyttönä olin haltioissani, jos joku luki minulle satuja. Omia satukirjoja ei ollut montaa, mutta ne olivat sitäkin kallisarvoisempia. Muistan kun olin sairaana ja vuodelevossa, sen verran oli voimia, että keräsin kaikki vähäiset satukirjani vuoteen viereen ja odotin niille lukijaa. En osannut itse vielä lukea ja odotin isää tai äitiä lukemaan sairaalle satuja ajankuluksi. Isä ja äiti olivat kiireisiä askareissaan ja sain tyytyä katselemaan satukirjojen kuvia. Vieläkin on tallella pieni vihkonen, jossa on kaksi satua, ensin Lumikki ja sitten Pikku veli ja pikku sisar. Vihkossa on  kuva prinsessasta vauvan kehdon ääressä, se oli minusta maailman kaunein kuva.