Karpaloita ja suopursun tuoksua

                                                        Päivä lyhenee.
                                                        Puun kämmenten välissä
                                                        hehkuu jo syksy,
                                                        vaahteranlehtipiippu,
                                                        kopassa ruskan värit.

                                                        Risto Rasa  


Olen noukkinut pari-kolme tuntia karpaloita suolla ja olen onnessani. Olen kyykkinyt suopursujen tuoksussa kumisaappaat sammalikossa litisten ja olen onnessani. Olen ollut taas kuin Huovisen hamsteri ja keitellyt karpalohilloa ja arvaat oikein - olen onnessani....

Syksyisen seesteistä viikon alkua sinulle! Ja lämpimästi tervetuloa mukaan Jagdev Kaur.

Elämyksiä

Ajaessani  Savon sydänmaille kuuntelin radiota ja radioaalloilta kuulemani  naisen kertoma tositarina  vangitsi huomioni. Brittiläissyntyinen nainen kertoi kohtaamisestaan ranskalaismiehen kanssa, miehen joka on nykyään hänen aviomiehensä. He asuvat tällä hetkellä  Suomessa.

Tarina oli lumoava tosielämän rakkaustarina. Se kertoi rohkeudesta, nokkeluudesta ja taruakin ihmeellisemmästä todellisuudesta. Tarina meni suoraan sydämeeni ja sen kauneus herkisti minut kyyneliin. Ajoin moottoritietä sateessa ja liikutuksen kyyneleet valuivat poskilleni. Hymyilin itselleni ja jatkoin matkaa.

Muistan ajan, kun koin, että minun piti peittää kyyneleeni silloiselta puolisoltani. Jos herkistyin syystä tai toisesta, hän piti sitä typeränä. Opin  piilottamaan kyyneleeni. Onneksi ne ajat ovat takana ja voin ilmaista tunteeni vapaasti. Myös muu elämäni on niistä ajoista vapautunut ja se tuntuu tosi hyvältä.

Yhtä hölmönä tuo menneisyyden henkilö pitäisi minua, jos olisi nähnyt ja kuullut jutusteluni oravanpoikasen kanssa. Juu-u, luit oikein, juttelin oravaisen kanssa ja se oli minusta  hurmaava tilanne. Yllätin oravanpojan saunapuita hakiessani sen kävynsyöntikiveltä, jolloin se juosta rapisteli kiveltä pieneen mäntyyn parin-kolmen  metrin korkeudelle viereeni. Sieltä se napitti minua pienillä silmillään.

Juttelin sille "oravankieltä" eli naksuttelin. Se vastasi naksuttelemalla takaisin. Mina vastasin taas omalta osaltani ja sitten vuorostaan se. Hauskaa oli, että se kuunteli minua hiirenhiljaa ja jatkoi omaa puheenvuoroaan vasta kun minä olin lopettanut .....=)  Naksuttelumme tahti rauhoittui  hiljalleen ja äänemme kävivät yhä hiljaisemmiksi ja rauhoittuneemmiksi. Vuorovaikutuksemme kesti kaikkineen ehkä minuutin verran  katsekontaktin jatkuessa koko ajan.

Minä olen ihan sitä mieltä, että me juttelimme!  Joka tapauksessa  pieni oravanpoikanen tyyntyi ja lopussa äänemme olivat hyvin hiljaisia ja pehmeitä naksauksia.  Siinä vaiheessa  käänsin pääni  ja aloin kerätä saunapuita kantotelineeseen. Orava kiipesi ylemmäs, mutta jäi lähistölle seurailemaan puuhiani.

Ehkä orava tarkkaili minua kiinnostuneena, se tuskin oli nähnyt ihmistä niin läheltä koko elämänsä aikana. Lähin ihmiskontakti oli luultavasti järvellä liikkuneessa veneessä. Lisäksi se varmaankin ihmetteli naksutteluani ja sitä, mikä olento oikein olen.

Illan tyventyessä sauna kuumeni pehmeisiin löylyihin. Päivän mukavat elämykset, lempeät puusaunan löylyt, nakupulahdukset tyynessä järvessä, kiuasmakkara ja kylmä saunaolut. Ennen vuoteeseen menoa vielä  katse järvelle - tulkoot rauhaisat unet vanhalla tyttöaikojen tyynyliinalla pedatulla tyynyllä. Ja ne tulivat. Toivottavasti myös sille pikkuiselle oravanpojalle.

Tutkailuja ruohonkorsi suupielessä

Kun aika pysähtyy ja menettää merkityksensä, päivän ohjelmaksi riittää luonnonvoimien tutkailu. Voi tuumailla asioita ja ilmiöitä kuten Havukka-ahon ajattelija konsanaan. Katse kiinnittyy taivaankannella leijuviin  pilviin,  niiden yhtäkkiseen ilmaantumiseen ja hetkessä tapahtuvaan haihtumiseen ja  valon  suodattumiseen  niiden välistä ja takaa.

Kun päivän mittaan havainnoi veden pintaa ja sen väreitä tuulen ja sadekuurojen vaihteluissa, ymmärtää entistä paremmin sen voiman. Vesi elää aivan omaa elämäänsä ja yllättävän nopealla muutostahdilla.

Tummasävyisistä kuvista moni voisi ajatella, että olipa kurjat säät. Minua Suomen kesän tiuhaan vaihtuva sää ja sateisuus eivät häirinneet, vaikka kastuin moneen otteeseen melko täysin. Ukkonen ei vienyt yöunia eikä viileys haitannut. Sen sijaan ajan rattaiden pysäyttäminen saa sieluni eheäksi ja tasapainoiseksi ja kaiken kokemisen hyvin intensiiviseksi. Elämykset ja havainnot voimistuvat ja niiden vahvuus jättää ihmiseen ikuisen, kauniin jäljen.

Kesällä kerran

Kesäisellä kotimaan matkalla  nähtyä ja koettua. Paikkana Taaborin vuori, sen vanhat rakennukset ja esineistö ja vuorella esillä oleva Taabor 12 KIVI-näyttely.

Paula Nurminen: Haaveilija, kalkkikivi

Minna Tuominen: Pumpulityyny, marmori

Timo Pyhälä: Kappale kaunista Suomea, suomalainen marmori

Näyttelyn katsottuani istahdin hetkeksi haaveilemaan penkille. Lämmin kesäpäivä, lomalaisen kiireettömyys ja hempeät haaveet - voiko olla ihanampaa?

Kotiinpaluu

Minä rakastan kotimaatani, sen kesää, syksyä, talvea ja kevättä. Kesäisiä kukkaniittyjä ja järvien sineä ja ihanaa viileää vettä, missä uida. Syksyn raikkautta, sieniretkiä ja karpaloita ja puolukoita. Talven kipakoita pakkasia, lumihiutaleita ja hiihtoa kevättalven lentokeleillä. Kevään hentoja vihreitä ja yhtäkkiä voimistuvaa elämänvoimaa. Minä rakastan tuota kaikkea ja paljon muuta Suomessa. Tutustuminen vieraisiin seutuihin, niiden  ilmastoon ja luontoon, eläimiin ja ihmisiin, ruokiin, kulttuuriin ja tapoihin  on kuitenkin äärettömän mielenkiintoista ja rikastuttavaa.

Kun pakkaa laukkunsa ja lähtee matkalle, jättää hetkeksi jäähyväiset arjelle ja rutiineille ja seikkailee vieraassa maassa kuin lapsi. Kaikki on aisteille uutta ja tuoretta. Vaikutelmien runsaus lyö ällikällä.Aikaa voi viettää istumalla kylän raitin varrella ja katselemalla sen elämää. Oma kävelyvauhti raitilla hidastuu ja kaikkinainen kiire ja hössötys jää luonnostaan pois. Ihmeellinen rauha ja levollisuus tarttuu minuun kyläläisten ja heidän eläintensä elämäntavan myötä. Miksi kiirehtiä, ehtii vähemmälläkin.

Kun palaan Suomeen ja Helsinkiin, ihmisvilinä ja ihmisten törmäily tyrmistyttää. Kaikilla tuntuu olevan kiire johonkin ja he tönivät vastaantullessaan ja ohimennessään. Jatkoyhteyttä odotellessani pistäydyn kauppakeskukseen, mutta sen  hälinä ja sekasortoinen tunnelma hätkäyttävät ja tunnen olevani eksyksissä. Istun kuitenkin hetkeksi syömään jäätelöä, vaikka koenkin olevani aivan väärässä ympäristössä   kapsäkkeineni, kylmien merituulien tuivertamine hiuksineni ja auringon paahtamine kasvoineni.

Mutta olen onnellinen. Vaikka reissussa rähjääntyy ja kapsäkit painavat, pitkä matka väsyttää ja vähäiset yöunet painavat luomia, olen syvästi onnellinen. Saavutin yhden suuren unelmani ja paljon, paljon enemmän. Matka antoi enemmän kuin uskalsin toivoakaan, monin eri ulottuvuuksin ja tavoin.

Mittumaarin lumoa

Juhannusaaton kokko kuumensi ja hehkutti poskia. Ilta ja yötön yö olivat kauniit, taianomainen valkea hevonen käveli minua kohti kuin unessa. Uniin ratsu ei tullut, ne seitsemän kukkaakin jäivät niitylle.

Aamulla kukkivat  maariankämmekät  ja vanamot  nähtyäni olin lumoutunut  ja hakeuduin lammen rantakalliolle levähtämään. Näin kauempana joutsenparin ja jonkin vesilintuparin, uin niiden seurassa  nauttien ihanasta, hiljaisesta hetkestä. Uinnin jälkeen rapistellessani eväspussia auki kalliolla nostin sattumalta katseeni ja pysähdyin siihen paikkaan.

Jähmetyin hievahtamattomaksi ja vain katselin vedessä silmieni ohitse lipuvaa ylvästä kuikkapariskuntaa. Se oli maaginen hetki. Tyyni karun lammen pinta, rauhaisasti uivat kuikat n. 15 metrin päässä,  tyystin hiljainen metsä. En uskaltanut kurottaa kameraakaan mättäältä.

Hetki oli juhannuksen kaunein.

Pelargonian syvempi sielunelämä

Henkisesti rasssaava  ja stressaava työ vaatii  paljon lempeän hempeää pehmeyttä vastapainoksi ja siksi syvennynkin nyt kuvien kautta kotoisen, tutun pelargonian sielunelämään. Pelargonit (Pelargonium) on suku kurjenpolvikasvien (Geraniaceae) heimossa^. Suvun tieteellinen nimi tulee kreikankielen haikaraa tarkoittavasta sanasta pelargos (Wikipedia).

Mitä enemmän ikää minulle tulee, sitä enemmän pidän naisellisen roosan ja vaaleanpunaisen sävyisistä kukista, minä olen pehmentynyt...=) Mutta eipä mitään, katso miten perinteinen pelargonia paljastaa sielukkuuttaan, herkkyyttään ja aistillisuuttaan.


 Ainokaiseni, runsaskukkainen ja suloinen. Niin, ennen lomamatkoja en hankkinut kuin yhden kesäkukan.

Katsotaanpa hieman tarkemmin tätä kaunokaista.

Tästä se lähtee, pienestä, tiiviistä nupusta. Kaikki kauneuden tieto on nupussa.

Ja kun se on auennut, kauneus on siinä. Katsottavaksi, aistittavaksi, nautittavaksi.

Silkkisten terälehtien maailma.

Oletko katsonut pelargonian sisimpään? Siinä on aistillisuutta ja sensuellia kauneutta, jos katsoo tarkkaan.

Luolanpoikanen ja pari muuta juttua

Olen ennenkin ihmetellyt työn määrän runsastumista ennen lomaa. Käsittämätöntä, mutta sama taika toimii edelleen. Huh! Välillä töissä on samanlainen fiilis kuin seuraavissa luontoretkeni kuvissa, joissa metsä on kuin pommin jäljiltä. Eli töitä ja selvittämistä riittää.

Kuvakimara on sunnuntain retkeltä. Kesäisiä tunnelmia eräästä metsästä, metsästä joka on vielä hieman uusi ja vieras minulle, mutta josta alan pitää yhä enemmän. Kuvat kertovat minulle rakkaasta harrastuksesta, retkeilystä ja luonnossa olemisesta. Se lataa akut ja rentouttaa, vie työmurheet ja kaikottaa stressin. Sinullakin on varmaan jokin rakas harrastus tai ajanviete, joka vaikuttaa sinuun samoin. Sellainen on äärimmäisen tärkeä ihmiselle. Pidä siitä kiinni kaksin käsin.

Retken alussa metsä oli aamuauringon kultaama herkkine sadepisaroineen

Polku menee tuossa keskellä, sieltä pilkottaa sinisiä reittiopasteita

Lieneekö joulumyrskyn jälkiä vieläkin

Tuli mieleen sotatanner,  hurja on myrskyn voima

Onkohan tämä jo luola? Seisomaan siihen ei mahdu, istumaan kyllä

Tästä kiivetessäni tunsin itseni pikkutytöksi, joka leikkii metsässä innoissaan.....=)

Herkkää ja kaunista taas sotatantereen jälkeen

Tunnistatko kukkivan kasvin? Se on voimakastuoksuinen suopursu

Taustalla näkyvälle laiturille torkahdin, kun hetkeksi oikaisin selkäni evästauon jälkeen......

Retki oli ihana, olin kuin eri nainen palatessani kotiin. Parasta oli torkut laiturilla, heräsin siitä yllättyneenä nokosista ja posket punaisina. Maistui muuten kahvi ja donitsi erinomaiselle torkkujen jälkeen! Liikkuminen haastavassa maastossa oli myös mukavaa, tuli mieleen lapsuuden leikit lähimetsässä, kun kiipeiltiin, juostiin ja tehtiin kaikkea kivaa metsässä.


Toivon, että sinäkin nautit viikonvaihteestasi yhtä paljon kuin minä. Sen voimin mukavaa viikonalkua sinulle!

Kastepisara

                                      Vain aitoja koruja
                                      kantavat
                                      kaislan hiukset:
                                      sudenkorentoa
                                                    kastepisaraa.

                                      Maaria Leinonen

Tuoksussa timotein

Ellinooran kommentti edelliseen postaukseeni osui ytimeen kesän hellivästä luonteesta. Kesän ihanuutta ja suloisuutta  ajattelin hyvin tietoisesti juuri  eilen illalla. Hyvin vauhdikkaan ja stressaavankin työpäivän jälkeen lähdin innolla lenkille ilta-auringon paisteeseen.

Hölkätessäni keskellä peltoja kulkevaa  nurmettunutta, kuoppaista ja vanhaa peltotietä aistin kesän kaikilla aisteillani ja tunsin oloni taivaalliseksi. Lämmittävä auringonpaiste, mukavasti viilentävä tuuli kasvoilla, kesän raikkaat ja sopivasti makeat luonnonkukkien ja kukkivien heinien tuoksut, vierellä kulkevan joen sini, kiurun liverrys taivaankannella ja pajusirkun säkeet  joenvarren pajukoissa ..... kaikki se antoi ihanan kesän tunteen. En halunnut kiirehtiä, vaan nauttia kaikesta siitä hitaasti ja rauhassa. Rauhaisa hölkkä oli upeaa, aika käsittämätöntä, että minä voin nauttia hölkästä noin paljon.....=) Enpä olisi uskonut vielä kolmisen vuotta sitten, että noin voi käydä.

Nautitaan nyt  tästä kesästä. Vaikka on vähän viileää ja lomaankin vielä hetki aikaa, otetaan silti ilo irti valosta ja kukista, tuoksuista ja kesätuulesta. Kun ajatteleekin kaikkia kesän ihanuuksia, tulee sellainen kesäfiilis, että oksat pois. Kesämekko esiin ja aistit avoinna elämään!

Neiti kesäheinä

Olin neiti kesäheinänä koko kesäisen lämpimän viikonlopun. Läpsyttelin varvastossuilla markkinoilla jätskitötterö kädessäni, uin lammissa ja järvissä siellä sun täällä, lepäsin viime viikon rasitukset pois. Nyt olen rentoutunut kesänainen.

Viime viikolla, joka oli uuvuttavampi kuin etukäteen osasin ajatella,  opin   yllättävän uuden asian itsestäni. Törmäsin pelkoon sisälläni. Alitajuiseen, vahvaan pelkoon. Ei arkuuteen, ei epämukavuusalueseen,  vaan rehelliseen, liki lamauttavaan  pelkoon. Se yllätti minut täysin. Olen sulatellut sitä parisen päivää ja totutellut asiaan. Tiedän nyt, mitä oikeasti pelkään, konkreettisesti. Ja tiedän myös mistä se pelko tulee. Siihen on selvä syy. Mutta tänään en sitä  enempää avaa, annan itselleni lisää aikaa sen käsittelyyn.

Tämän illan  nautin tästä  auvoisesta olosta. Rentoudesta, jonka ovat saaneet aikaan runsas liikunta ja ulkona olo, auringon valo ja lämpö, kaunis luonto kaikkine upeine yksityiskohtineen ja uni. Ja haaveilu. Olen unelmoinut ja ajatellut lempeitä ajatuksia.....=)


Eino Leinon sanoin:

"Tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen"

Unen lintu

Tervetuloa lämpimästi mukaan Pepper.

Pääsiäisen ja hiljentymisen aika alkaa olla ohi ja paluu arkeen on edessä. Tänään olen jättänyt jäähyväiset kevään hiihdoille, hiihtelin aamupäivän metsän suojissa ja todella nautin olostani ja aurinkoisesta ja linnunlaulun täyttämästä metsästä. Ihmeellistä hiihtää talitiaisen ja peipon laulaessa ympärillä täyttä kurkkua kevättä. Kaunis aamu ja upea lentokeli sai muutkin hiihtäjät hymyilemään spontaanisti vastaantullessa.

Viimeisen hiihdon myötä jätin jäähyväiset  toisellekin asialle. Nyt on eräs aikakausi loppunut ja katse on käännetty tulevaisuuteen. Näin unessa  linnun, joka symboloi unikirjan mukaan vapautta, mielikuvitusta, herkkyyttä, haaveita ja tulevaisuudentoiveita. Ja unessa näkemäni yksinäinen lintu enteilee ylevää tavoitetta ja innoitusta. Kuulostaa rohkaisevalta, eikö vaan?

Luottamuksen tematiikkaa prosessoin mielessäni vielä pitkään, ehkäpä joskus täälläkin. Arki tulee viemään mukanaan omine kiireineen ja touhuineen ja hyvä niin. Alitajunta työskentelee kuitenkin taustalla ja käsittelee asioita siinä samalla. On  tärkeää pysyä arjessa ja elämässä kiinni, ei voi eikä ole järkevääkään jäädä paikalleen polkemaan. Kiitän teitä lukijani, jotka olette edeltäneen reilun viikon aikana kommentoineet tekstejäni ja siten osoittaneet empatiaa ja tukea. Se on tuntunut todella hyvältä ja lämmittänyt sydämessä asti. Muutamalla sanalla olette olleet kannattelemassa minua silloin, kun sitä tarvitsin.

 Talvi on irrottamassa otettaan, tervetuloa kevät