Silmäni tavoittivat maan rajasta puolukan kukassa, sitähän piti mennä kuvaamaan. Eikun kontilleen ja vielä siitä kyynärnojaan, pieniä kukkia tulee lähestyä nöyrästi. Siinä kuvatessani tunsin nenässäni herkullisen kahvin tuoksun, tuumin sen tulevan repussa olevasta termoksesta. Päätin pitää hetikohta kahvitauon, mutta siinä samassa ihmettelin selässä tuntuvaa märkyyttä. Reppu pois selästä ja tutkimaan ja mitä ihmettä, termos oli vuotanut reppuun, mukillinen kahvia oli repussa ja imeytymässä siitä hyvää vauhtia selkään..... onneksi osa kahvista oli vielä termoksessa, etten jäisi ihan kuivin suin.
Jatkoin patikkaani uutta reittiosuutta ja kuulin aamumetsästä ääniä. Joku muukin aamuvirkku liikkeellä. Polun sivussa jonkin matkan päässä seisoskeli kaksi miestä metsästyskoirineen. Koirat olivat huomanneet minut ennen miehiä ja ohittaessani heitä toinen koirista lähti välittömästi juoksemaan suoraan minua kohti korvat heiluen ja täyttä laukkaa. En pelästynyt, se näytti iloiselta koiralta, vaikka ei isäntänsä pysähdyskäskyä kuunnellutkaan. Isäntä huusi: "Ei tarvii pelätä!" No, en siitä mihinkään olisi päässytkään, koira viuhahti parin sentin päästä takaani ohi ja meni menojaan samantien.
Tuli ihan mieleen eräs kerta, kun oma koirani juoksi samaan tapaan takaani ohitseni osuen vähän painollaan polvitaipeeseeni. Sillä seurauksella, että minä mätkähdin suoraan selälleni maahan....koirani palasi takaisin nuuhkimaan minua iloisesti, että mitä sinä siinä makaat. Niinpä niin.
Kivikon kupeeseen pysähdyin kahvitauolle. Ei mennyt kuin hetki, kun taas jostain ilmaantui koirankävelyttäjä. Ja minä olin kuvitellut, ettei tällä reitillä liiku kukaan, ainakaan varhain aamulla. Tämäkin koira oli kiinnostunut minusta, se veti hihnassa minua kohti koko suuren kokonsa voimin ja isäntä sai tehdä töitä pitääkseen sen hallinnassaan. Mies sanoi hymyillen:"Tulee vielä syömään sun eväät!" Ajattelin, että pysyppäs nyt koira etäällä leivistäni, johan tässä hulahti puolet kahvista selkään.
Uusi reitti on mielenkiintoinen, kun ei tiedä mitä tulee vastaan. Jossain vaiheessa ihmettelin, miksi polun vierellä alkoi näkyä piikkilankaa. Joskus ennen tontinomistaja saattoi aidata oman tonttinsa piikkilangalla, mutta ei niitä nykyään juuri näy.
Hetken matkaa käveltyäni piikkilangan arvoitus selvisi. Kyltti näyttää siltä, että siihenkin on tullut osumia, se näyttää aika pelottavalta. Mutta reitti, jota pitkin kuljin, on merkitty ulkoilureitti ja liikkuminen sillä täysin sallittua, kunhan ei poikkea ampumaradalle.
Paluumatkalla pysähdyin katselemaan ja kuuntelemaan kuusitiaista ihan polun vieressä. Siinä seisoessani huomasin yhtäkkiä monta korvasientä lähelläni. Tästä tulikin sieniretki! Loppumatka menikin polun vieriä tarkoin tutkien ja sieniä poimien. Aurinkokin ilmaantui näkyviin.
Retken ympyrä sulkeutui taas puron kupeessa, se samainen leppis oli vieläkin samalla lehdellä. Oli se liikahtanut jonkin verran, joten elossa se oli. Nyt aurinko jo lämmitti sitä ja minuakin.
Jos jaksoit lukea tänne asti, olet sinnikäs....=) Postauksesta tuli pitkä, melkein tarina. Halusin kertoa, miten paljon näkee, kokee ja tapahtuu varhaisella patikkaretkellä. Lähtiessäni kuvittelin, etten näe yhtään ihmistä, mutta loppujen lopuksi heitä oli yllättävän paljon liikkeellä, monia muitakin kuin ne koiramiehet. Silti retkeni oli meditatiivinen ja eheytttävä, sen lisäksi että siinä tuli patikoitua n. 12 km. Ja vielä sienet kaupan päälle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti