Joskus yritän viettää hiljaisia päiviä. Ne ovat päiviä, jolloin en puhu kenenkään kanssa, en edes tervehdi satunnaista vastaantulijaa lenkillä. Hiljaiset päivät olisivat vastapainoa työlleni, jossa ääntä piisaa toisinaan liikaakin. Mutta on muuten tosi vaikeaa viettää hiljaista päivää.
Lomalla mökille matkustaessani ajattelin yhden tai useammankin sellaisen päivän toteutuvan helposti. Kissan villat. Jos olikin päivä, että pysyin mökillä, joka on niin omassa rauhassaan ettei sinne kukaan tule, soi puhelin. Voin kyllä olla vastaamattakin soivaan puhelimeen, mutta jos iäkäs äitini soittaa, vastaan. Tiedä koskaan, jos vaikka jotain on tapahtunut.
Jos ei puhelin soinut, törmäsin johonkin puolituttuun tai tuntemattomaan. Yhtenä päivänä oli treffit sähköasentajan kanssa, niin siis virkatreffit. Mutta jokatapauksessa, en tainnut onnistua viettämään yhtäkään hiljaista päivää.
Eikä se onnistu niin helposti kotiympyröissäkään. Ei vaikka retkeilen syrjäisillä metsäpoluilla, viimeistään tuli- tai parkkipaikalla on yleensä joku. Ja on mukava tapa, joka tosin vaikeuttaa hiljaisen päivän viettoani, että tervehditään reitillä tai lepopaikalla muita retkeilijöitä.
Tänään retkeni sujui pitkään auvoisessa hiljaisuudessa, kuului vain luonnon ääniä. Loppumatkasta väkeä alkoi näkyä runsaasti. Mielenkiintoinen kohtaaminen tapahtui tullessani nuotiopaikalle, jossa piti taukoa iäkkäänpuoleinen australialainen pariskunta. Small talkia englanniksi keräämistäni kanttarelleista ja lampaankäävistä ja siitä parin mutkan kautta päädyimme keskustelemaan siitä, kuinka joillakin ihmisillä on harvinaislaatuinen ja arvokas kyky arvostaa elämää sellaisena kuin se eteemme aukeaa. Lyhyt keskustelu oli yllättävän filosofinen keskellä suomalaista metsää ventovieraiden, eri maasta kotoisin olevien ihmisten kesken. Kohtaaminen oli niin kiinnostava ja australialainen pastori rouvineen niin miellyttävä, että en harmitellut hiljaisen päiväni menettämistä. Niin, koin sen menetykseksi, mutta sen sijaan sain hyvin mieleenpainuvan ja erilaisen, läsnäolevan kohtaamisen.
6 kommenttia:
Huomaan itse saman, että olen alkanut kaipaamaan rentoutumiseen hetkiä, jolloin saan olla yksinkin, koska teen ihmissuhdetyötä ja päivät ovat täynä hälinää. Kameran kanssa kaksin on hyvä. Blogisi on täynnä kauniita ja taidolla olettuja kuvia. Kauniita unia sinne, minä valvon täällä unettomana!
Nainen Nelikymppinen, kiitos kommentistasi!
Ymmärrän hyvin yksinäisten rentoutumishetkien kaipuusi, tunnen sitä samaa. Kamera on minustakin hyvä kaveri, kuvaamiseen keskittyminen vie ajatukset muista asioista tehokkaasti.
Nukuin hyvin, vaikka unessa tuuli riepotti autoni aivan romuksi (heräsin ja olin hyvin helpottunut, kun se oli vain unta....=)
Toivottavasti unet palaavat luoksesi pian!
Kiitos tervetulotoivotuksestasi! Haluan kiittää sinua kauniista ja innostavasta blogistasi <3
Namaste
Kiitos Fauni...=)
Kiva, kun tulit mukaan, kommentitkin ovat aina kiinnostavia ja tervetulleita.
Hei taas, työskentelen itsekin alalla ,jossa joudun päivittäin olemaan ihmisten kanssa tekimisissä, ns. palveluammatissa. Huomaan silloin tällöin kaipaavani juuri noita hiljaisia hetkiä kerätäkseni voimia ja kasatakseni ajatuksia.
Kerran työpaikallani oli mahdollisuus virkistyspäivänä osallistua päivän mittaiseen hiljaisuuden retriittiin. Tartuin oitis tilaisuuteen ja voin sanoa että oli mahtava kokemus.Voin suositella kaikille, jotka eivät pelkää hiljaisuutta ja omia ajatuksia.Päivään kuului yhteisiä rukoushetkiä, jotka itse koin puhdistavina ja voimaannuttavina.Aion osallistua toistekin, jos tilaisuus tulee.Suosittelen lämpimästi:)
Kiitos kommentistasi Evangelina.
Uskon, että retriitti voisi olla hyvin rauhoittavaa ja elvyttävää. En ole sellaisessa ollut, mutta mielessä se on käynyt. Jos tulee sopiva tilaisuus, voisin hyvin kuvitella meneväni.
Mukava kuulla, että sinä olet kokenut sen myönteisesti ja voimaannuttavasti.
Lähetä kommentti