ilmasta siepatuista tarpeista
lujasti muurattu tuulentupa.
Risto Rasa
Tuoltahan se välillä tuntuu. Varsinkin tämän muutoksia mukanaan tuoneen vuoden aikana. Moniulotteista on elämä, sävyjä paletin kaikista väreistä nähtävissä.
Tänään koin pitkästä aikaa iloa pursuavia sävyjä ollessani kosteassa syysmetsässä aamulenkillä. Hölkän viimeisellä kilometrillä reitin jyrkimmässä ylämäessä puuskuttaessani havahduin huomaamaan polun vierellä hyppelehtivän töyhtötiaisen. Töyhtö tomerasti pystyssä se lennähti oksasta oksaan metrin päässä minusta edeten samaan suuntaan ja samaa tahtia kanssani. Se ei ollenkaan tuntunut pelkäävän eikä arastelevan minua, vaan pienen hetken kuljimme samaa matkaa. Edes hengästyminen ja taakse jääneet kilometrit eivät estäneet riemastuneen ilmeen ja hymyn nousemista kasvoilleni ja spontaania ihastunutta ääneen huokaisua. Pienen pieni asia, pienen linnun lento lähelläni sai minut tosi hyvälle tuulelle.
Ehkäpä viimeaikojen myllerrys ja tunne, ettei enää kykene luonnostakaan nauttimaan samassa määrin kuin ennen voimisti tätä elämystä. Murheet olivat lannistaa minut ja ne veivät kaiken huomioni ja ajatukseni.
Mutta mikä iloinen havahtuminen, en menettänytkään kykyäni nauttia minulle niin tärkeästä luonnosta. Pystyn yhä saamaan siitä voimaa ja iloa. Nautintoa ja sielua elvyttävää hoivaa.
Metsä teki taas taikojaan, otti minut avosylin vastaan ja helli vähäeleisesti, mutta vahvasti.
2 kommenttia:
Metsä ei petä koskaan :)
Samalla tavalla on käynyt minullekin, kun on ollut totaalisen uppoutunut omiin ajatuksiin ja joku pieni asia herättää huomiota. Siitä ilostuu ihan valtavasti.
Jaksamista Sulle!
Kiitos! Kyllä tämä tästä, en katkea tässäkään murroskohdassa vaan taivun. Kuin sitkeä, kalliolla kasvava kataja.
Lähetä kommentti