Meri näytti voimansa. Se näytti pelottavan puolensa ja tiedostin selvästi oman pienuuteni ja voimattomuuteni. Puristin veneen laidan tankoa rystyset valkoisina suolaisten pärskeiden kastellessa kasvot ja hiukset. Minua pelotti ja rukoilin suojelusta pienelle veneelle. Aallokko ei laantunut, päinvastoin.
Jossain vaiheessa antauduin ja luovutin. Ymmärsin, etten pääsisi tilanteesta pois, vaan oli kestettävä mitä tuleman pitää. Tajusin, etten pysty tekemään mitään muuta kuin luottamaan venekuskin ammattitaitoon ja uskomaan kaiken käyvän hyvin. Ihmisellä on suuri tarve hallita ja olla tilanteen herrana, mutta siinä keinuvassa pienessä veneessä luovutin ohjat täysin korkeammalle taholle. Ja pikkuhiljaa aloin rauhoittua. Keho alkoi rentoutua ja myötäillä aallokon keinuvaa liikettä. Uskalsin jo katsoa valkoisena kuohuvia aaltoja ja niiden roiskuntaa veneen laidoilla.
Paluumatkalla olin jo lähes rento ja katselin suuria aaltoja ja sitä, miten vene nousi ja laski aallon mukana sen harjalta sen pohjalle. Näin aallokossa kauneutta ja mahtavaa voimaa. Merivesi pärskähteli kasvoilleni ja huulilllani tunsin sen suolaisen maun. Aloin huomata vasta nyt hanskojeni märkyyden ja tuulen kylmyyden. Nälkä kurni vatsassa. Mennessä en tuntenut mitään näistä, pelko oli vallannut minut kokonaan. Kun rantauduimme, maankamara jalkojen alla tuntui poikkeuksellisen vakaalta ja turvalliselta.
Paljon parempi yhtälö minulle on tyynehkö sää kuten kuvassa ja eritoten suurempi vene. Silloin voin nauttia merellä olosta kuten vapaana lentävät linnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti