Kävellessäni vanhassa tutussa pihapiirissä ja katsellessani sitä lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden muistot nousivat mieleeni. Touhun täyttämät kesät, sulkapallopelit, lettukestit ja iltapäiväkahvit suuren pihapuun alla. Souturetket ja kylällä käynnit. Yöt, jolloin jahdattiin häiritsevää hyttystä sanomalehtikääröllä. Nuotion ympärille kerääntymiset makkaranpaistoon ja hohtomatojen ihmettely pimeässä metsässä.
Pysähtyminen katsomaan tuttuja rakennuksia, niiden hirsiseiniä, vanhoja ovia ja ikkunoita sitoo minut edellisiin sukupolviin. Kuka rakensi heinäladon? Kuka maalasi navetan hirret? Kuka sitoi solmut kalahaaviin? Kuka istutti yhä heinien keskellä kukkivat ruskoliljat talonpäätyyn?
Tiedän vastaukset kysymyksiin. Mietiskellessäni näitä asioita muistelen edesmenneitä sukulaisiani ja heidän elämäntarinoitaan ja kohtaloitaan. Heidän persoonaansa, työtänsä ja elämäänsä, joiden jälki näkyy täällä yhä edelleen. Tiedostan selkeästi kuuluvani yhtenä osana tähän sukupolvien ketjuun. Mielettömän hienoa tuntea vahvaa yhteenkuuluvuutta sukuunsa ja olla yksi osa sitä.
Tullessani kuikka lensi taivaalla ja toivotti minut tervetulleeksi. Lähtiessäni isokuovin poikanen lensi ympyrää taivaalla ylläni ja harjoitteli aikuisen kuovin ääntelyä. Sen haparoiva kiljaisu hyvästeli minut. Olin valmis palaamaan kotiin.
6 kommenttia:
Hieno tunnelmakuva, kuvineen. Nuo tunnelmat, ajatukset käyvät mielessä aina kun palaan Lapsuusmaalle. Siellä on paljon muuttunut, nuoret hoitavat paikkaa omalla tavallaan ja minä iloitsen siitä, että talo elää. Jokin ei ole muuttunut: ladot, virttynyt lauta, hopeoitunut hirsi. Muistan tuoksutkin, kuivan heinän, johon pantiin karkeaa suolaa... sen muistan tässä nyt yhtäkkiä...
Sukupolveni aikana muutos on ollut suurempi kuin koskaan aiemmin.
Kiitos Ellinoora. Hienoa, että lapsuuskotisi elää, vaikkakin erilaisena.
Paikka, josta minä kerron, ei ole lapsuuskotini vaan mummolani. Tila on autioitunut, mutta palaan sinne edelleen joka vuosi. Se on minulle tärkeä paikka, monin eri tavoin.
Ketjuun tai verkkoon kuuluminen käy vanhemmiten tärkeäksi. En oikein tiedä miksi. Haluaa kai olla osanen jotain, ei vain irrallinen sirpale,sattuma, kenties.
Totta. Vuosien saatossa myös kiinnostus omiin juuriin ja suvun historiaan kasvaa - haluaa tietää mistä on tullut.
Olen myös erityisesti tänä vuonna pohtinut omia sukujuuria, kun isoisäni kuoli ja isäni puolelta ei ole enään mummoakaan. Ihmiset kuolevat, sukupolvet muuttuvat, mutta muistot säilyvät sydämissä. Onneksi on nämä muistot! E
Muistot ylläpitävät yhteyttä menneisiin sukupolviin ja muistelu pitää sen yhteyden elävänä.
Lähetä kommentti