Pienet kauniit

Pikkuruiset pikarit

Pieni ruskea

Suuret ja mahtavat elementit kiinnittävät huomion, kuten isot kallioseinämät metsässä. Mutta pienikin on kaunista.

Syysaamu, joka nosti hymyn huulille

Alavilla mailla hallan vaara

Aamusänki

Syysaamun värit

Juoksijat

Mystinen usva veti pellon laitaan aamulla. Utuinen, salaperäinen tunnelma. Hiljaista, unenomaista. Askelten ääni hiekkatiellä. Aamu-unisesta olosta herätti lähestyvä koiran haukunta. Riemukas haukku  kuului pellon toiselta puolelta, vaikka mitään en vielä nähnyt.

Yhtäkkiä näin  liikettä pajukon laidalla. Ja siellä se pinkoi. Koira pinkoi menemään niin lujaa kuin tassuista pääsi pellolla ja nyt vasta huomasin, niitä olikin kaksi. Menossa oli vauhdikas ja riemukkaan äänekäs takaa-ajo, takaa-ajajana pieni musta koira. Koirat vaihtoivat suuntaa ja suuntasivat suoraan minua kohti näyttäen lähestyessään ihan sarjakuvakoirilta. Korvat lerppuivat vauhdissa sinne sun tänne ja kielet roikkuivat toisella poskella. Takaa-ajaja saavutti isoa koiraa ja minut ohitettiin karvan mitalla, olin vain jokin väistettävä este hiekkatiellä.

Koirien matka jatkui yhtä äänekkäästi,  suuntaa välillä vaihtaen ja lopulta ilmeisesti isäntää tai emäntää kohti suunnistaen. En voinut olla hymyilemättä, niin hauskoilta vipeltäjät näyttivät. Siinä mentiin lujaa ja pidettiin hauskaa....=)

Maalaismaiseman taikaa

Aamulla nautin siitä, mitä silmieni eteen ilmaantui. Se on ihmeellistä, miten luontomaisema rauhoittaa ja elvyttää mieltä ja oloa. Hyvillä yöunilla  myös osansa, jokainen aamu on uusi ja tuore ja lähtökohtaisesti hyvä.

Raidalliset

Utua, nousevaa aurinkoa , aamuhämärää

Kaikilla ei ole kiirusta töihin

Pilviä takavasemmalla

Vielä pari sanaa tänään. Juuri kun laitoin kuvat hehkuvista ja elämänvoimaisista, käännähtivät ajatukset ja tunteet toiseen suuntaan.

Luin tänään lehdestä juttua keski-iästä. Se alkaa naisilla sen mukaan noin 42 vuotiaina. Jutussa kyseltiin suomalaisilta neljänkympin korvilla olevilta, kokevatko he itsensä keski-ikäisiksi. Alle nelikymppiset kauhistuivat ajatusta ja pitivät itseään post nuorina vai miten se termi meni. Joka tapauksessa käsite keski-ikä oli heille kauhistus, he ajattelivat itseään enemmän nuorina vaikka neljänkympin rajapyykki jo häämötti edessä. Vain muutama jututetuista myönsi takeltelematta olevansa keski-ikäisiä.

Lukiessani juttua ihmettelin mielessäni. Minä nimittäin koen olevani keski-ikäinen ja olenkin. Eikä siinä ole minusta mitään kummallista tai kauhistuttavaa. Se vain on niin. Itse asiassa täytettyäni 40 ja sen jälkeiset vuodet olen kokenut eläväni elämäni parasta aikaa. Outoako? Ei ollenkaan.

Nyt alan pikkuhiljaa tietää kuka olen, mikä on minulle elämässä tärkeää ja mitä kohti olen menossa, tai ainakin mihin suuntaan haluan mennä. Tiedän, että elän omaa elämääni, en toisten. Elämä on ainutkertainen ja sen eläminen täydesti on elämän kunnioittamista. En tahdo hukata elämää jonninjoutaviin asioihin, jotka eivät ole minulle tärkeitä. En  hae toisten hyväksyntää  kuten joskus nuorempana, tiedän ettei kaikkia voi miellyttää eikä ole tarpeenkaan. Elämäni on omani ja kannan ratkaisuistani vastuun. Jos mokaan, olen tehnyt sen itse omilla valinnoillani. Jos onnistun, sekin on omien päätösteni ja toimintani tulosta. Tiedän, ettei elämäni ole suljettu, suojainen pallo, jossa elän yksin. On omaiset ja muut ihmiset, jotka täytyy huomioida sen sijaan, että huseeraan itsekkäästi vain omia juttujani. Olennaista onkin tasapainon löytäminen.

Yhden  uuden asian keski-ikäinen kohtaa. Jossain vaiheessa nimittäin käy niin, että tajuat vanhempiesi ikääntyvän ja vaaka kääntyy niin, että sinä alat huolehtia/huolestua/kantaa murhetta vanhenevista vanhemmistasi. Siitä miten he voivat ja mitä kaikkea yllättävää voikaan tapahtua. Sydän alkaa painaa murheesta ja huolesta. Olen kai murhetta kantavaa tyyppiä, otan tuollaiset käänteet raskaasti. Ihan konkreettisesti tunnen, että sydän on raskas. Tätä on nuorempien mielestä ehkä tylsää lukea, se tuntuu niin kaukaiselta asialta. Mutta sinä, jonka vanhemmat ovat jo ikääntyneet, ymmärrät ehkä mistä puhun.

Itse keski-ikäisenä tunnen olevani fyysisesti paremmassa kunnossa kuin vuosiin ja muutenkin asiat ovat mallillaan. Tunsin elämäniloa, tasapainoa, uteliaisuutta, intoa uusiin asioihin. Tunsin olevani vahva ilman pilviä taivaanrannassa. Mutta pilvet ovat siellä, takavasemmalla.

Näiden tuntemusten kirjoittaminen sanoiksi helpottaa vähän oloa. Kireä tunne rinnassa heltiää hiukan. Jos jaksoit lukea tähän asti, kuuntelit ja kannattelit minua tämän hetken, kiitos siitä.

Hehku

Ei ole luonto värejä säästellyt näissä helakoissa. Syksyssäkin on elämänvoimaa.

Tuulessa kahisevat

                  Syysillan tullen
                  viljapeltojen poikki
                  veräjän yli
                  saapuu tuuli kahisten
                  majaani vierailulle.

                  Tsunenobu

Laajalahdella

Heräsin hyvin varhain  aamulla ja päätin lähteä merenrantaan. Kyllä kannatti, aamu oli kaunis ja hiljainen. Ääntä tuli vasta, kun sadat linnut pyrähtivät lentoon pitkälle matkalleen.

 

Joku muukin oli tassutellut pitkospuilla tänä aamuna. Tullut puiden toiselta puolelta ja sinne jäljet pienen matkan päässä myös palasivat. Supikoira tai kettu ehkä?

Korkean ruovikon keskellä on jännä tunnelma. Kuuluu vain kahinaa ja jonkin siellä asustavan linnun ääniä.

Metsässä

Tämä oli tässä jo viime vuonna

Helppokulkuinen

Suppikset!

Koloinen pinta

Sammalpedillä

Silmäniloja

Neljä tuntia metsässä, olo on väsynyt mutta onnellinen. Koppa tuli täyteen herkkuja talven varalle, mieli keveni ja keho sai liikettä. Arjen onnea.

Vuolteita ja akanvirtoja ja mitä siitä seurasi

Elämänsä alkuvaiheet se eleli pienessä, syrjäisessä ympäristössä. Kasvoi ja kehittyi, kuten elämän alkutaipaleella on tapana. Oli kaikkea mitä kasvuun tarvitaan ja siitä kehkeytyi juuri sellainen, kuin odotettiin. Se oli ujohko, muttei liian. Uskalsi avautua, kun tunsi olonsa turvalliseksi. Ja turvallista ja turvattua elämä oli, tyventä. Auringonpaisteisia kesäpäiviä ja valon kimallusta veden pinnalla. Kirpakoita syysaamuja, kun usva peitteli tienoon harsoonsa. Napakoita talvipakkasia, kun hanget ylsivät korkealle. Ja elämää hersyviä keväitä, kun ilma oli täynnä hyönteisten surinaa, vihreää puski kaikista maanrakosista ja joen vesi vapautui lopultakin jääpeitteestä.

Se avautui kuorestaan ja otti vastaan, mitä elämällä oli tarjottavana. Ja sitä oli. Kokemuksia, elämyksiä, tapahtumia. Sitä saattoi kutsua jo ikänsä puolesta aikuiseksi, vaikka kasvua oli vielä viljalti edessä. Kuoren avaaminen asetti sen sisimmän suojattomaksi ja kuinkas siinä sitten kävikään. Niin, niin siinä kävi. Se sai haavan sisimpäänsä, herkimpään kohtaansa. Särkevän haavan, jonka parantaminen vei siltä vuosikausia. Jäljelle jäi arpi, joka hiljalleen parani. Kuoren murtuma eheytyi, mutta se oli oppinut elämästä. Nuori, mutta kantapään kautta oppinut.

Se oppi oli tehnyt varovaiseksi. Se lujitti kuortaan ja avasi sitä harvemmin. Se opetteli sulkemaan sen nopeammin ja etsi piilopaikan, mihin kätkeytyä tarpeen tullen. Se osasi perääntyä, jos tilanne ei vaikuttanut turvaisalta. Vuosien kuluessa kuori oli muuttunut uurteisemmaksi ja sisimmän arpea ei enää näkynyt. Sisin oli kasvanut ja muovautunut omannäköisekseen.

Elämä oli kuljettanut sitä pienestä suojaisesta sopukasta suurempiin ympyröihin. Se oli vahvistunut sisältä ja uskalsi avautua yhä useammin ja enemmän. Se ei enää niin usein sukeltanut suojaan ja piiloon, vaan näytti sisimpänsä muille. Sisin oli kaunis, ei samanlainen kuin muilla, mutta kaikkien kokemusten ja tuntemusten  muokkaama. Kuori oli tummunut ja uria oli tullut lisää. Se halusi olla auki ja näyttäytyä ilman kuoren suojaa. Ja se teki niin.

Mutta elämällä on yllätyksiä taskussaan. Vuolteita, virtapaikkoja, kivikkoja. Kuoren avaaminen osoittautui virheeksi, sisään pääsi siru raapaisemaan syvältä. Tällä kertaa vielä syvemmältä kuin silloin aiemmin. Jälki näytti ja tuntui pahalta. Eheytynyt ja hohtava sisin oli naarmuuntunut rumasti. Se vetäytyi visusti suojaan omaan sopukkaansa parantelemaan haavojaan. Se alkoi olla jo taitava siinä.

Ajan oloon haava arpeutui taas ja kasvatti terveen, kiiltävän uuden pinnan. Pinta  oli ihan erityisen värinen. Erikoisen, mutta viehättävän sävyinen. Kuori oli vahvempi kuin koskaan, tumma ja sävykäs urineen. Kuorensa se osasi sulkea ja avata taitavasti. Se avasi sen mielellään, mutta tarkkaan valiten. Se osasi väistellä vahvoja virtauksia ja kivenlohkareita. Se luki veden pintaa ja havaitsi akanvirtojen väreilyt jo kaukaa. Niitä se vältteli, osasi perääntyä vikkelään. Se otti etäisyyttä, jos koki että sisimpää uhkasi siru . Se viihtyi joen rauhaisassa poukamassa ja jatkoi elämäänsä suvannossa.

Kuoren sisällä olevaa herkkää sisustaa haavoittanut  hiekanmuru oli jäänyt piiloon. Sen ympärille oli kasvanut hieman epäsäännöllisen pyöreä, hohteleva ja kaunis helmi - kuten jokihelmisimpukalla joskus äärimmäisen harvoin tapahtuu.

Syysruno

Puutarhassa - Kuutti Lavonen

        Katson ulos, aivan tyyntä:
        lehti putoaa, ja toinen lehti,
        ja kolmas.

        Tuomas Anhava






Syksy. Tulihan se lopultakin. Odotin sitä jo. Raikkautta, viileyttä, kuulakkuutta. Värejä ja aamujen usvaa. Usvaa haituvina, hahtuvina, kaiken peittävänä harsona. Syksyllä on hyvä hengittää raikkautta sisäänsä. Nähdä pitkän ja kuuman kesän irrottavan otteensa ja antavan herra Syksylle tilaa. Niin, minä ajattelen syksyä maskuliinina. Kevät on selvästi feminiini.

Puutarhan syksy on muhevaa tuoksua, kypsyvää satoa, lehtien silppuamista, kukkasipulien istuttamista. Se on muuten syksyn mukavimpia hommia puutarhassa. Piilottaa pulleat sipulit multaan, mitä enemmän sen parempi. Syksyssä on luopumista ja haikeutta, mutta myöskin pehmeää laskeutumista lepoon ja voimien keräämiseen.

Tuskin maltan odottaa kuuraa. Sitä, miten se päällystää kaiken hurmaavalla kimalteellaan. Maisema muuttuu kertaheitolla hileiseksi. Ihmeellistä, miten olen odottanut syksyä tänä vuonna niin paljon. Olen kevään lapsi ja rakastan sitä joka vuosi yhtä suurella sydämellä. Mutta nyt kaipasin syksyä. Miksi, en osaa sanoa. Kesää sain kyllikseni ja olin valmis siirtymään eteenpäin, ehkä se on sitä.