Metsä kutsui luokseen

Viikonloput viime aikoina, melkein kuin pieniä kesälomia. Luonto on kutsunut yhä enemmän luokseen, työn vastapainoksi nautin näistä pienistä irtiotoista. Enemmän kuin ihmishälinää ja vilkkaita kesätapahtumia haluan ympärilleni rauhallisia metsäpolkuja, sammaleisia kallioita, savuntuoksua nuotiopaikalla, askelten ääntä puusillalla, suopursun ja kielon tuoksuja, tupasvillan tuulessa huojuvien tupsujen varjoja.

Luonnossa näkee kauniita yksityiskohtia, jos huomaa katsoa. Kaikki erittäin suuri kohauttaa, kuten korkea ja jyrkkä kallio. Pienikin voi olla kaunista, kuten vanamon lehtien lankamaisesti kiemurtelevat varret pikkuruisine lehtineen. Saati kun vanamo alkaa vähän myöhemmin kukkia, sen hurmaavaa vaaleanpunaista kukkaa joutuu ihailemaan nöyrästi kumartuen tai maanrajaan kontalleen mennen, varsinkin jos haluaa nuuhkaista sen tuoksua. Jos siis näet metsässä kontallaan olevan, pää maan rajaan painetun ihmisen, selitys voi olla tässä....=)

Ketunleivän lehteä tulee maistaa vähintään pari kertaa kesässä tunteakseen sen happaman kirpeän maun suussaan. Tässä se oli valloittanut kasvupaikakseen ison kiven päällysen.

Mikäkö luonnossa  vetää puoleensa yhä uudestaan? Rauha. Tyyntyminen. Ydinminänsä tavoittaminen. Oma tila. Levollisuus. Seesteisyys. Tasapaino. Ahaa-elämykset senhetkisestä luonnon, kasvien ja eläinten tilasta ja havainnoista. Luontoon ei kyllästy koskaan, se antaa aina omastaan kitsastelematta. Vähäeleisesti, mutta vaikuttavasti. Kauneutta yllin kyllin silmille, jotka haluavat nähdä. Mielenrauhaa, sielunrauhaa, onnea.