Ei sitä itse välttämättä edes huomaa, että vetäytyy omiin oloihinsa. On niin paljon pohdittavaa mielessä, että se vie päähuomion. Aika menee aatellessa kuten eräs viisas nainen aikanaan sanoi. Niin se vain on. Kun mieli on täynnä ajatuksia, jotka vaativat selvittelyä. Pohdintoja, joita pyörittelee eri näkökulmista. Kysymyksiä, joihin koettaa löytää vastausta. Ja kaikkiin ei vastausta löydykään, mutta asioita jäsentelee mietiskellessään.
Ei tarvitse olla varsinaista ongelmaa, joka päätä vaivaa. Saattaa olla vain asia, joka kerta kaikkiaan pyörii päässä aikansa eikä se jätä rauhaan, ennen kuin sitä on aikansa pohtinut. Jokin asia nousee pintaan. Ja siinä se on eikä häviä noin vain. Mutta tarvitseeko sen hävitäkään?
Sitä kun voisi katsoa itseään kärpäsenä katosta. Ajatuksissaan, pohtivana, mietteisiinsä keskittyneenä. Jos katsoo itseään peilistä, ilme muuttuu. Se ei ole enää se sama mietiskelyyn keskittynyt ilme. Ajatus harhautuu ja huomio kiinnittyy johonkin muuhun. Kokeile vaikka. Jos olet nainen, tarkastelet ehkä hiuksiasi ja meikkiäsi, jos olet mies, niin - niin, mitäs mies peiliin katsoessaan tarkasteleekaan? Ei tietoa. Parransänkeä? Hiuksia?
Mies kun haluaa pohtia, hän vetäytyy autotalliin tai vastaavaan maskuliiniseen linnakkeeseen, johon naiset harvemmin tuppautuvat. Nainen kun haluaa pohtia, mihinkäs hän vetäytyy? Oli aika, jolloin omaa aikaa halutessani menin puutarhaan, omaan salaiseen maailmaani. Mieluiten muiden katseilta suojaan. Tai sitten rannalle. Katselemaan veden pintaa.
Joka tapauksessa pohdiskelu vaatii hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Että kuulee oman sisäisen äänensä ja sisäisen puheensa.
4 kommenttia:
Toisen ottama valokuva, silloin kun ei tiedä olevansa kuvattavana, on usein paljon puhuva: hämmästyy itsestään ja ilmeestään, kun saattaa muistaa tapahtuman ja mielentilansa ihan toisin kuin valokuvasta on tulkittavissa.
Totta, niin se on. Harvoin vaan on kuvattavana tilanteessa, ettei itse sitä huomaisi. Eipä silti, itse olen mieluummin kameran takana kuin kuvassa....=)
Olen myös mietteisiinsä uppoutuvaa tyyppiä. Minulla on menneiltä ajoilta mielikuvia, että saatoin keväällä "herätä" ja huomata "nukkuneeni" koko talven eli toimien ja eläen kuin robotti ilman tietoisuutta tai läsnäoloa siitä, miten elän. Tämä näin ääriesimerkkinä mietteisiinsä uppoutumisesta.
Myöhemmin löysin meditoinnin, joka minulla toimii mielen siivousmenetelmänä ja tuollaiset viikkojen tai päivien "unohdukset" ovat vähentyneet roimasti.
Tuo vetäytyminen on minulle myös tuttua. Välillä olen hyvinkin sosiaalinen ja nautin ihmisten seurasta, välillä tunnen syvää vetoa yksinoloon ja asioiden fundeeraamiseen. Aiemmin sosiaaliset tilanteet purkivat akkuni, joita jouduin sitten lataamaan yksinololla. Myöhemmin olen oppinut rentoutumaan ja jopa lataamaan akkujani myös seurassa. Kuitenkin veto yksinäisyyteen ja omien ajatuksien pariin on olemassa.
Mulla ei ole autotallia, joten vetäydy yleensä luonnon pariin.
Luonto on ollut voimavara minulle jo lapsuudesta, sieltä tullessa on aina parempi olo kuin sinne mennessä. Luonnon tarkkailu, raikas ilma, liikunta - tärkeitä "hengitysaukkoja".
Hyvin sosiaalisen työn vastapainoksi kaipaan myös yksinoloa. Kovan työpäivän jälkeen mieli ja keho kaipaavat lempeää hiljaisuutta, sitä tunnetta että minun ei tarvitse olla koko ajan saatavilla ja valmiustilassa.
Akkujen lataaminen toisten seurassa on hieman erilaista minulle, se onnistuukin vain erittäin läheisten ihmisten seurassa. Silloin, kun voi olla täysin oma itsensä.
Lähetä kommentti