Unessa uni

Herkkä, hentoinen,  viikko sitten satanut ensilumi hupenee räntä- ja vesisateen myötä. Vielä hetken haluan ihastella ainakin kuvista neitseellistä lumikuorrutusta luonnossa.

Ja vielä lopuksi Veijo Haakanan runo kokoelmasta Joskus vielä kerran. Pidän siitä kovasti. Tuota runoa voisi miettiä, kun kävelee metsässä.





Unessa uni

Nukuin metsään
rinteelle pienelle tasanteelle
tuskin louteeni mahtui.
Heräsin uneeni, unessa uni
ympärilläni suuri joukko
kaikenkarvaista väkeä, keskustelivat:

- Tämä on niitä. Ihminen.
- Näihin ei ole luottamista.
- Melkein kuuroja ovat.
- Sokeita.
- Pahoja ainakin.
- Tämä nyt ei ole tuhonnut teitämme, ei enää.
- Ei leiriydy mihin sattuu.
- Ottanut oppia kokemuksistaan.
- Halunnut nähdä ja kuulla. Pyytänyt.
- Minut kerran näki. Vilaukselta.
- Minut kuuli, kun olin hiljaa.
- Myös minut, minun hiljaisuuteni.
- Näitä ei enää monta ole...
- Mutta Rinteen Kivi ikävöi alas.
- Pitkästynyt oloonsa tässä.
- Kymmenentuhatta vuotta samalla paikalla.
- Eikä kukaan käy taputtamassa.
- Sen reitti käy tästä.
- Siinä päästäisiin yhdestä.
- Tai menetettäisiin yksi.
- Mitä sanoo Vanhin? Vanhempi kuin kivi...
- Tämän sanon: Vieriköön kivi vasta huomenna.
Sillä on aikaa enemmän kuin tällä.
Viekää kiiloja eteen, esteitä.
Otamme ne pois kun ihminen on lähtenyt.

Kun palasin sitä kautta
etsimään eilistä maisemaa
siirtolohkare siitä ylempää
viisi kuutiota tai kuusi
oli pyörinyt asentopaikkani yli.

Sen jälkeä seuraten
laskeuduin laaksoon sen luo
ja taputin sitä poskelle.