Kun ensimmäisen kerran tiedostin, että voin uupua ja stressaantua, tuli itku. Minäkö tässä tilanteessa, vahva ja itsenäinen nainen? Jotenkin oman heikkouden näyttäminen toiselle oli kova paikka. Pitkään olen ollut vahvan roolissa ja tunsin, ettei ole sallittua olla heikko. Mutta eihän se niin mene. Ei ihminen ole kone. Vaan hengittävä, elävä, herkkä olento tunteineen ja tuntemuksineen. Ensijärkytyksen mentyä ohi tajusin itsekin, että niin se oli. Ymmärsin, että minäkin saan väsyä ja näyttää sen. Että voin myöntää sen muillekin ja keskustella siitä. Ilman että itkuksi menee, mitä nyt tippa tulee silmäkulmaan silloin tällöin. Tulkoon jos on tullakseen, herkistyn helposti hyvästä mielestäkin.
Eikä maailma ole kaatunut oman inhimillisen ominaislaadun näyttämisestä muille. Ei siitä, että olen avautunut asiasta. Työelämässä tunteiden ja oman inhimillisyytensä paljastaminen on vaikeampaa kuin omassa henkilökohtaisessa elämässä. Mutta ihmiset ovat inhimillisiä työelämässäkin.
Sen koin tänään töissä, ihmisen aidon kohtaamisen silmästä silmään. Kun molemmat ovat vahvasti läsnä, kuuntelevat toisiaan ja myös kuulevat, mitä toinen sanoo. Kun otetaan se aika kohtaamiselle. Kaikista asioista puhuminen ei ole aina helppoa, sanoja ei ehkä löydy tai ei ole tottunut niistä puhumaan. Mutta kun asia saadaan keskustelluksi siten, että yhteisymmärrys löytyy, se on palkitsevaa ja helpottavaa.
Voisiko olla niin, että näyttäessään heikkoutensa ihminen on vahva? Jos heikkouden paljastaminen vaatiikin rohkeutta? Uskallusta olla sitä mitä on, luottaen siihen että on hyväksytty omana itsenään. Hyväksytty ja riittävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti