Eilinen työmaameteli sai miettimään hiljaisuutta, työmaalla jyrräsi ja kolasi kone vielä illalla puoli yhdeksän aikaan. Suomalaisina olemme tottuneet hiljaisuuteen enemmän kuin muut eurooppalaiset, pitkälti laajojen metsiemme ja harvan asutuksemme tähden. Metsien ja järvien maassa asutaan väljästi verrattuna muuhun Eurooppaan ja kesäisin riennämme vielä mökeille lepuuttamaan korviamme. Hiljaisuudentarpeemme ja -sietokykymme ovat vanhaa metsäläiskansan perua.
Luonnon rauhassa viihdymme, kuka enemmän kuka vähemmän. Kaikilla lienee jonkilainen luontosuhde, vaikka eläisi ja asuisi kaupunkialueella. Nykyelämä on kuitenkin äänekästä ja hiljaisuus ei olekaan enää itsestäänselvää. Hiljaisuuteen ja sen puuttumiseen on alettu kiinnittää huomiota ja
asiaa on alettu myös tutkia. Melun kasvaessa hiljaisuutta on alettu arvostaa enemmän ja nähdään, että sitä pitää myös suojella.
Tutkittaessa on havaittu, että
luonnon omat äänet voivat häivyttää ihmisen aiheuttamia ääniä. Luontokaan ei ole juuri koskaan täysin hiljainen, vaan tuottaa omia ääniään. Hiljainen ei ole sama kuin äänetön.
Hiljaisuuden kaipuusta kertovat myös hiljaisuuden retriittien suuri suosio. Se on hiljaa oloa yhdessä, toiset kokevat samantyyppistä mökillä tai vaelluksella ollessaan.
Hiljaisuuden kohtaaminen itsessään vie lähemmäs syvintä omaa itseä. Koen sen rikastuttavana ja rauhoittavana. Hiljaisuudessa kuiskauskin kuuluu hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti