Luin tänään lehdestä juttua keski-iästä. Se alkaa naisilla sen mukaan noin 42 vuotiaina. Jutussa kyseltiin suomalaisilta neljänkympin korvilla olevilta, kokevatko he itsensä keski-ikäisiksi. Alle nelikymppiset kauhistuivat ajatusta ja pitivät itseään post nuorina vai miten se termi meni. Joka tapauksessa käsite keski-ikä oli heille kauhistus, he ajattelivat itseään enemmän nuorina vaikka neljänkympin rajapyykki jo häämötti edessä. Vain muutama jututetuista myönsi takeltelematta olevansa keski-ikäisiä.
Lukiessani juttua ihmettelin mielessäni. Minä nimittäin koen olevani keski-ikäinen ja olenkin. Eikä siinä ole minusta mitään kummallista tai kauhistuttavaa. Se vain on niin. Itse asiassa täytettyäni 40 ja sen jälkeiset vuodet olen kokenut eläväni elämäni parasta aikaa. Outoako? Ei ollenkaan.
Nyt alan pikkuhiljaa tietää kuka olen, mikä on minulle elämässä tärkeää ja mitä kohti olen menossa, tai ainakin mihin suuntaan haluan mennä. Tiedän, että elän omaa elämääni, en toisten. Elämä on ainutkertainen ja sen eläminen täydesti on elämän kunnioittamista. En tahdo hukata elämää jonninjoutaviin asioihin, jotka eivät ole minulle tärkeitä. En hae toisten hyväksyntää kuten joskus nuorempana, tiedän ettei kaikkia voi miellyttää eikä ole tarpeenkaan. Elämäni on omani ja kannan ratkaisuistani vastuun. Jos mokaan, olen tehnyt sen itse omilla valinnoillani. Jos onnistun, sekin on omien päätösteni ja toimintani tulosta. Tiedän, ettei elämäni ole suljettu, suojainen pallo, jossa elän yksin. On omaiset ja muut ihmiset, jotka täytyy huomioida sen sijaan, että huseeraan itsekkäästi vain omia juttujani. Olennaista onkin tasapainon löytäminen.
Yhden uuden asian keski-ikäinen kohtaa. Jossain vaiheessa nimittäin käy niin, että tajuat vanhempiesi ikääntyvän ja vaaka kääntyy niin, että sinä alat huolehtia/huolestua/kantaa murhetta vanhenevista vanhemmistasi. Siitä miten he voivat ja mitä kaikkea yllättävää voikaan tapahtua. Sydän alkaa painaa murheesta ja huolesta. Olen kai murhetta kantavaa tyyppiä, otan tuollaiset käänteet raskaasti. Ihan konkreettisesti tunnen, että sydän on raskas. Tätä on nuorempien mielestä ehkä tylsää lukea, se tuntuu niin kaukaiselta asialta. Mutta sinä, jonka vanhemmat ovat jo ikääntyneet, ymmärrät ehkä mistä puhun.
Itse keski-ikäisenä tunnen olevani fyysisesti paremmassa kunnossa kuin vuosiin ja muutenkin asiat ovat mallillaan. Tunsin elämäniloa, tasapainoa, uteliaisuutta, intoa uusiin asioihin. Tunsin olevani vahva ilman pilviä taivaanrannassa. Mutta pilvet ovat siellä, takavasemmalla.
Näiden tuntemusten kirjoittaminen sanoiksi helpottaa vähän oloa. Kireä tunne rinnassa heltiää hiukan. Jos jaksoit lukea tähän asti, kuuntelit ja kannattelit minua tämän hetken, kiitos siitä.
2 kommenttia:
Noin se menee, kuten kirjoitat. Välillä tuntee ettei aika kulje ja on paikallaan, kunnes tulee uusia ikääntymiseen liittyviä asioita eteen.
Kiitos ajatuksistasi, Aamu.
Elämä on hyvää, joinakin päivinä huolet vain vievät suurimman huomion, mutta toisina taas nauttii elämästä täysin ja vailla pienintäkään huolen häivää. Molemmat kuuluvat elämään, ilo ja riemu ja suru ja huolet.
Lähetä kommentti