Sillalla

            Jäimme sillalle
            viileästä nauttimaan
            kuu ja minä vain.

            Kikusha-ni

Kun on asioita mielessä

Päivä sisälsi kaksi merkityksellistä kohtaamista. Työympyröistä tutun miehen ja nuoren, naispuolisen ystäväni. Molemmilla oli tänään ainakin alkuun apea päivä, toivon että heidän päivänsä paranivat edetessään.

Tämä mies, puhelias ja vilkas, oli silminnähden hiljainen ja tiukasti keskittynyt omaan työhönsä. Se on niin poikkeuksellista, siis se puhumattomuus, että havahduin. Tervehdysten ja pikaisten kuulumisten jälkeen mies ei ollut puhua pukahtanut eikä edes katsekontaktia ottanut, mikä on erittäin harvinaista hänelle. Hän on yleensä kovin seurallinen ja juttelee työskennellessään mielellään, niitä näitä ja joskus enemmänkin. Mutta nyt hänen koko olemuksensa vaikutti apealta, vartalo kumaralta ja kasvot lukkiutuneilta. Koska tunnen häntä jonkin verran, ajattelin ottaa asian puheeksi.

Kysyin suoraan, onko kaikki kunnossa. Lyhyeen myöntävään vastaukseen en tyytynyt, vaan kysyin uudelleen, onko kaikki todella ihan kunnossa. Vasta tässä vaiheessa tämä hymyileväsilmäinen mies pysäytti työnsä, katsoi silmiini ja alkoi avautua.

Olin aistinut hänen olonsa oikein, hänellä oli murheita, työmurheita. Kun pää oli auki, häneltä alkoi tulla puhetta ja hän avautui kertoen murheensa. Itse asiassa, olinkin aavistanut mistä saattaisi olla kyse. Tunnen tätä miestä kohtaan sympatiaa, hän on miellyttävä, kohtelias, huomaavainen ja ahkera, mukava ihminen. Kuuntelin häntä ja jätin työni sikseen, oli sopiva hetki siihen ja halusin antaa hänelle aikaa. Työmurhetta en suuremmin kommentoinut, en halunnut ottaa siihen tiukkaa kantaa suuntaan enkä toiseen, mutta halusin kuunnella häntä. Joskus riittää, että saa purkaa ajatuksiaan ja surujaan toiselle eikä kannanottoja tarvitakaan.

En tiedä, oliko juttutuokiostamme hänelle apua, toivon että oli. Näemme jälleen työn merkeissä ensi viikolla, ehkä sitten hänen murheensa on jo haipunut.

Toinen kohtaaminen oli nuoren ystäväni kanssa. Tämä nuori nainen on avoin ja iloinen nuori, sosiaalinen ja pidetty. Heti nähdessäni hänen silmänsä tiesin, että jokin on nyt vinossa. Yleensä niin kujeilevan hymyilevät silmät olivat sumeat, olemus väsynyt, kauniit hiukset sekaisin. Hän haki katsekontaktia heti ja kysyin häneltäkin, mikä on, onko jokin vialla. Hän myönsi, että asiat eivät ole nyt hyvin ja kertoi pahan olon syyn.

Vaikka tämä työpäivä oli yhtä hässäkkää ja puhelin tuntui soivan yhtenään, näihin kahteen kohtaamiseen minulla oli aikaa. Ihan kuin taikaiskusta juuri heidät kohdatessani oli rauhallista, puhelinkin oli hiljaa, maailma oli pysähtynyt. Joskus käy näinkin. On aikaa juuri silloin, kun toinen sitä tarvitsee. Voi olla siinä tilanteessa läsnä ja kuunnella, kun toinen ihminen kuuntelevaa korvaa kaipaa. Ei se kyllä aina näin mene, kiire ja työt painavat päälle. Mutta onneksi tänään oli näin.

Nuori ystäväni sai asiansa hiukan paremmalle tolalle. Myöhemmin päivällä meillä oli toinen rauhallinen hetki. Kerroin hänelle, että hän on tärkeä ja pidetty omana itsenään, juuri sellaisena kuin on, ei tarvitse yrittää olla mitään muuta. Että hän on monelle ihmiselle erityinen, myös minulle. Kysyin häneltä, että tiedäthän sinä kuinka tärkeä olet? Nuori nainen puisti päätään ujon hymyn noustessa kasvoille, silmätkin alkoivat jo pikkuisen hymytä ja loistaa kuten yleensä.

Pidän niin tärkeänä sitä, että kertoo toiselle välittävänsä hänestä. Sitä saattaa ajatella, että kyllä se toinen tietää ajatukseni ja tunteeni. Ja monesti toinen tietääkin, tai sitten ei. Vaikeaa olla ajatustenlukija. Mutta tälläisten asioiden sanominen ääneen on hyvästä. Yritän harjoitella sitä itsekin, jos pidän ja välitän toisesta, haluan sanoa sen ääneen. Siitä tulee itsellekin lämmin tunne sydämeen, kun kertoo tunteensa. Saati sitten toiselle, kun näin nuoren naisen silmiin kihoavan pari kyyneltä sanojeni jälkeen, minullekin tuli todella hyvä ja lämmin olo.

Oma koti kullan kallis

Koti, synonyymisanakirjan mukaan myös  asumus, asunto, kontu, koto, talo, tila, kolo, pesä, maja. Koti-ihmiselle maailman tärkein paikka. Ja muillekin. Millaista olisi elämä ilman omaa kotia? Ilman paikkaa, mihin aina palata lepäämään, keräämään voimia? Ilman turvallista pesää, missä voi olla oma itsensä kaikessa rauhassa? Ilman paikkaa, missä painaa päänsä oman vuoteen tyynyyn ja antaa unimaailmojen viedä höyhensaarille? Ilman paikkaa, mihin vetäytyä jos maailma murjoo? Ilman paikkaa, missä on hyvä olla?

Koti on äärettömän tärkeä. Sanotaan, että koti on siellä missä rakkaat ihmiset ovat. Noin se onkin, rakkaus tekee  asunnosta kodin. Asunto on persoonaton ja viileä, koti on asujansa lämpöinen turvapesä. Pesänsä voi rakentaa erilaisiin ympäristöihin, kuka kaupungin vilskeeseen kuka maaseudun rauhaan. Missä kukakin viihtyy ja tuntee olonsa kotoisaksi.

Koti voi muuttaa muotoaan  ja monilla muuttuukin elämän varrella. On lapsuudenkoti, varhaisaikuisuuden pienet kämpät tai kodit, perhekodit, sinkkukodit, vanhuudenkodit. Mutta tärkeää, että sellainen on.

Entä jos sitä ei ole? Asunnottomalla ei ole omaa, vakituista kotia vaan elämä on aivan toisenlaista. Turvatonta. Suojatonta. Epävarmaa. Kylmää. Miten se vaikuttaa oloon ja eloon? En voi edes kuvitella, kuinka ravistavaa se on. Koti suo ihmiselle perusturvaa, jota ilman on varmaan kuin tuuliajolla. Juureton. Sillä kotiinsa juurtuu. Minä ainakin. Rakkaudelliseen kotiin, jota on rakentanut ajan kanssa ja tunteella, juurtuu syvästi. Asettuu lujasti paikoilleen ja luo elämän vankan perusrakenteen. Mutta sellaisestakin kodista joutuu joskus luopumaan. Ei se helppoa ole, ei ensinkään. Vaikeaa ei ole fyysisestä rakennuksesta tai asunnosta luopuminen, vaan luopuminen jostakin, joka on merkinnyt paljon enemmän kuin silmin nähtävät, fyysiset raamit.

Kirsi Neuvonen - Nuppuja

Koti on asujansa näköinen ja oloinen. Olipa se pieni tai suuri, vuokrattu tai omistuskoti. Asujastaan se kertoo ja hänen arvoistaan, mieltymyksistään, harrasteistaan ja mielenkiinnon kohteistaan. Mikä on sinun kotisi rakkain esine, josta et haluaisi luopua mistään hinnasta? Mitä pelastaisit ensimmäiseksi hätätilanteessa? Mikä on muistorikkain, tunnearvoltaan kallisarvoisin? Mikä tekee sinun kodistasi juuri sinun kotisi? Missä huoneessa vietät eniten aikaasi?

Kuten sanotaan, kotini on linnani. Minunnäköiseni soppi. Pesä, joka ottaa aina avosylin vastaan.

Lempeää valoa tähän iltaan

Taivaalla vaeltavat harmaat pilvet, hiljalleen tummuva ilta. Tuuli heiluttelee koivujen kellastuvia lehtiä. Lintuaura lentää yli. Menivät koilliseen, mitä ne siihen suuntaan.

Haluan sytytellä lempeitä valoja ja  kynttilöitä. Kynttilä tuoksuu steariinille. Valo luo pehmeitä varjoja ympärilleen. Maanantai-ilta alkaa saada sävyjä ja olo alkaa tuntua enemmän omalta itseltä. Illoissa on eroja. Maanantai ei ole parhaasta päästä, mutta nyt se paranee.

Maanantai-iltana haluan hemmotella itseäni näillä pienen pienillä asioilla. Kynttilät ja tuikut. Pehmeän utuiset valot. Lämpö. Villasukat. Vanha, itsekudottu huopa viluiseen oloon. Laiskottelu ja loikoilu tai pikku puuhastelu, jos olen sillä päällä. Maanantai-iltaan en ota menoja. Jos ei ole pakko. Hyvä kun kauppaan viitsii mennä. Maanantaisin haluan kotoilla.

Katsella syyssäätä ikkunasta ja nauttia kodin lämmöstä. Nyt jos koskaan haluaisin sytytellä tulia. Takkaan tai puuhellaan. Kuunnella sitä rätinää ja katsella liekkejä.

Voimien muovaamia

Raitoja suuntaan jos toiseen

Veden sileäksi hiomaa?

Sileää ja kivikkoista

 Tieni varrella

        virtasi joki,kirkas

pajuille peili

                 Jäänpä hetkeksi tähän,

                 mietin, ja hetkeksi jäin

Saigyo

Illan runo elämästä

Tie haarautui metsässä, ja minä-
minä valitsin sen vähemmän kuljetun,
ja siksi on kaikki toisin.

Robert Frost

Silmiin osunutta

Minä rakastan metsää. Sen suojaa, tuoksuja, tunnelmaa, ääniä. Värejä, valoja ja varjoja. Sammalia ja niiden loistavia vihreän sävyjä. Metsäpolun pehmeää pohjaa kävellä. Metsässä on hyvä olla. Sen suoma hyvä olo on niin monipuolinen.

Erilaiset vihreät

Kolosessa koti

Lerppa

Nyt eletään kohta jo syyskuun puoliväliä ja edelleen on hyvin lämmintä. Hieman kun viilenee, alkaa olla parhaimmat ulkoilusäät, raikkaat ja virkistävät. Jos metsäkävelyjen väli pitkittyy liiaksi, kaipuu sinne nostaa päätään. Metsä on elementtini.

Joen rannalla  on oma lumonsa. Kosket ja virtapaikat, veden solina ja pauhu.

Koskipaikka

Kurkistelua joelle

Satumetsässä

Sunnuntain luontoretkellä metsässä silmien eteen avautui mahdottoman paljon kaunista. Häikäisevän vihreitä, kosteita ja pehmyitä sammalia. Kirkkaanpunaisia, napakoita puolukoita. Harmaita, palleroisia jäkälikköjä. Kalliorinteitä. Heleästi solisevia puroja. Valtavan paljon kolmen tähden ruokasieniä, joista kori tuli täyteen.

 

Ihastuin tähän metsään kertaheitolla, sen maisemaan,  näkymiin ja tunnelmaan. Paikka paikoin metsä oli kuin satumetsä hämyisine kohtineen, sammalineen ja kallioineen. Tänne pitää palata uudelleen. Metsä on suuri, siellä riittää moneksi kerraksi uusia reittejä. Kuvattavaa olisi joka puolella, kännykkäkamera ei riitä.

Vastaan tullut saksalaisryhmä hymyili ja ihasteli sienikorin sisältöä. Metsä oli houkutellut myös muita suomalaisia marjaan, sieneen ja liikkumaan. Minusta on mukavaa, että vastaantulijoita tervehditään ja joskus vaihdetaan pari sanaakin. Jos haluaa olla itsekseen, ei ota katsekontaktia vastaantulijoihin, vaan tutkailee vaikkapa sieniä tai poimii marjoja.

Illan otan levon kannalta. Mikä taivaallinen ajatus fyysisen rasituksen jälkeen.

Tähtiin tuijottelusta

Hämäränhyssy, tihenevä pimeys iltaisin. Tummuus nostaa tähdet esiin. Katso taivaankannelle,  tarkista vaikka mitä meteoreista ja tähtitaivaasta voi nähdä juuri nyt.

Erään kerran lähdin aamuyöstä varta vasten aukealle paikalle tarkkailemaan tähdenlentoja. Niitä oli odotettavissa runsaasti, jos pilvet olisivat väistyneet. Asettelin hiljaisella peltoaukealla makuualustan hiekalle ja kävin siihen pitkäkseni. Makuultaan näkee suurimman osan taivaankannesta helpoiten. Juuri sinä yönä oli vain hyvin pilvistä ja tähdenlennot jäivät näkemättä.

Oli kuitenkin mieleen jäänyt kokemus olla siellä. Pimeässä, alkuun äänettömässä maisemassa. Hiljalleen aloin kuulla ääniä. Varhaisia lintuja, ruohon kahinaa, tuulen kevyt humaus silloin tällöin. Ääniä oli loppujen lopuksi yllättävän paljon eikä pimeyskään ollut silmän totuttua umpipimeää. Pikemminkin tiivistä hämärää. Ruohonjuuritasolta maisema näyttää  kovin erilaiselta. Tämä kuva ei ole omani, täytyy kokeilla yökuvausta joku kerta itsekin.

Tähdet, planeetat ja avaruus ovat ihmeellisiä. Salaperäisiä, mystisiä, taianomaisia. Tutkittuja, mutta yhä silti suuren osan saloistaan piilossa  pitäviä.

Katseeni hakeutuu patinaan

Mihin sitä silmä osuukin liikkuessa. Patinoitunut puun pinta vetää huomion puoleensa. Harmaantunut, kulunut puu houkuttelee koskemaan ja katsomaan lähempää.

 

Ajan ja elämän merkit saavat näkyä. Se on kaunista. Ihmisessäkin.