Ajoin rannalle kauniin lämpöisen sään innoittamana. Valitsin paikkani pitkän hiekkarannan kauimmaisesta päästä, pidän rauhasta. Silmäni tavoittivat pian kuvan rakkaudentunnustuksen hiekassa parin metrin päästä valitsemastani paikasta. Mietin, onkohan sen kivet aseteltu jo tänä keväänä vai olisiko se säilynyt talven yli lumen alla. Romanttista, että joku tekee tuollaisen. En voinut olla miettimättä, millainen henkilö kivet asetteli. Nuori tyttö vai poika asetteli ensirakastettunsa ja oman nimikirjaimensa hiekalle? Vai jo enemmän elämää nähnyt, rakastunut mies tai nainen? Kivet on aseteltu niin huolellisesti ja ensin vielä etsitty ja valikoitu sopivat kivet rannalta. Olen romanttinen ja hempeä sielu, en voinut mitään sille, että rakkaudentunnustus teki minuun vaikutuksen.
Sentimentaalinen höpsö olen muutenkin, rannalla lukemani kirja sai minut liikuttumaan. Kirjan sanat koskettivat sydäntäni, näin niissä yhtymäkohtia omaan elämääni. Kirja kertoo naisesta ja vähän vanhemmasta miehestä ja vaikka tarina on vasta alussa, heidän suhteensa laatu toi mieleeni tuttuja kaikuja. Liikutun helposti ilon ja surun kyyneliin, mutta harvoin kirja saa minut niitä vuodattamaan. Piilouduin aurinkolasien taakse, tunsin itseni suojattomaksi tunteineni. Lähimmät ihmiset olivat sen verran kaukana, että eivät olisi ehkä muutenkaan sitä huomanneet. En halunnut riskeerata, että he huomaavat naisen vuodattavan kyyneliä yksin rannalla, höperönä olisivat pitäneet. Niin saatan ollakin, mutta tunteet nousivat pintaan enkä pystynyt enkä halunnut niitä pidättää. Jos itkettää, niin itkeä tirautan, helpottaa kummasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti