Ihanien rentouttavien viikonloppuharrasteiden jälkeen paluu arkeen oli varsinainen pudotus maan pinnalle. Kohtasin ihmisen, joka käytöksellään sekoitti tyynen levollista oloani. Pinnalta käsin olen tilanteessa kuin tilanteessa kylmän rauhallinen viilipytty, niin tänäänkin. Myönnän silti, että tunsin sisälläni hienoista vapinaa. Pienistä merkeistä olin jo arvannut, että jotain saattaa tapahtua. Vaikka tiesin olevani henkisesti vahvempi kuin se toinen henkilö, tunsin sisälläni tilanteen loppupuolella huteruutta.
Ihmetteletkö, mikä sai reaktioni aikaan? Uhka ilmassa ja sanat, jotka kertoivat samaa viestiä. Työssäni on mahdollista saada lättyyn tai turpaan eli väkivallan mahdollisuus on olemassa silloin tällöin. Se ei ole usein toistuva uhka, mutta ei se poissuljettua ole. Fyysistä väkivaltaa en ole kohdannut, en työssä enkä vapaalla, mutta sen uhkaan olen työelämässä pariin otteeseen törmännyt. Epäsuoraan tai suoraan sanalliseen uhkaukseen.
Toimiminen sellaisessa tilanteessa ei ole helppoa , varsinkaan jos on siinä yksin ilman yhdenkään työkaverin tukea tai apua. Silloin tietää, että akuutin tilanteen joutuu hoitamaan yksin. Ja kyllä siinä kylmää päätä tarvitaankin.
Tilanne selvisi tänään ratkaisuun ilman sen vakavampia seurauksia, onneksi. Osin sitä on jo käyty läpi ja hyvä niin. Jälkeenpäin analysoi itseään, toimiko tilanteessa oikein. Olivatko omat reaktiot suhteessa tapahtumiin sopivat, vai menikö yli- tai alireagoinnin puolelle? Olisiko voinut toimia viisaammin? Miten oma keho reagoi tilanteeseen? Pystyinkö ajattelemaan tilanteessa loogisesti ja järkevästi ja toimimaan sen mukaan?
Poikkeustilanteet opettavat paljon omasta itsestä. Huomaa joitakin vahvuuksiaan, mutta näkee myös kehittämistä kaipaavia puoliaan. Tänään opin, että pystyn toimimaan poikkeuksellisissa tilanteissa melko järkevästi, mutta tunnereaktioiden hallinnassa on parantamisen varaa. Oli varsin opettavainen päivä.
Heti töiden jälkeen hakeuduin kävelemään jokivarteen hengittämään raikasta ilmaa. Kunpa saisin teille välitettyä tunnelman siellä! Sitä lintujen laulua ja kevään tuoksua, vedenvirtauksen ääniä ja vapauden ja hyvänolon tunnetta, jonka ne minulle toivat. Lenkin aluksi näin seuraavan kuvan valkean kaunokaisen ja sen nähdessäni suustani pääsi spontaani, hallitsematon: Ooooooooooh!
Matkan varrella silmäni tavoittivat tuon pikku kaverin, joka köllötti selällään pitkospuilla. Surukseni se oli menehtynyt, ei reagoinut mitenkään, kun käänsin sen varovasti jaloilleen. Mikähän draama siinäkin oli tapahtunut?
Pikku kaverin elämä loppui, kurja juttu. Pidätkö minua hassuna, kun suren yhden hyönteisen kohtaloa? Sellainen höpsö olen ja sanon sen vielä ääneenkin. Tuokin hyönteinen oli tälle maailmalle tärkeä otus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti