Metsämeditaatio

Jos on omat posket saaneet väriä vesillä ja maalla liikkuessa, niin katso tuota lakkaa. Ja miten ällistyttävän suuri tuokin raakile on!

Lakat ovat punertumassa hyvää vauhtia ja ensimmäiset kanttarellit ja mustikat olen jo poiminut. Mustikoita noukkiessani metsän hiljaisessa aamuhetkessä tunsin vaipuvani kuin meditaatioon. Sunnuntaiaamu, kaukainen korpin raakkuna ja marjojen poimiminen yksi kerrallaan sai olon tyyneksi ja keskittyneeksi. Rauhoittavaa olemista ja mielen tyhjentämistä. 

Mustikoita näkyi silmän kantamattomiin. Silloin voi  tulla  kiireen fiilis, miten ehdin ja saan kaikki nuo poimittua! Mutta kun etenee kasvusto kerrallaan, mustikka mustikalta, hoppu häviää ja laskeutuu kuin meditaatiotilaan. Miten levollista. Samantyyppisen olotilan olen kokenut rikkaruohoja kitkiessäni.....=)

Edes maa-ampiaisten hyörinä ja pyörinä ympärilläni eivät hermostuttaneet minua. Olin vahingossa ilmeisesti tallannut tai ainakin lähestulkoon tallannut niiden pesän suuaukkoa ja  parvi ampiaisia pörräsi tiiviisti "iholla". Tajuttuani tilanteen väistyin ja seurasin pörriäisten katoamista mättäiden keskeltä maan sisään. Mutta siinä kohtaa oli suurimmat mustikat ja en malttanut olla noukkimatta osaa niistä tuonkaan jälkeen....

Kesän ensimmäinen mustikkamaito oli kerrassaan herkullista!

Ajatuksia pienistä toiveista

Haaveista ja unelmista olen kirjoittanut useasti, mutta mitä jos ottaisi esiin niitä pienemmät asiat? Asiat, joita on halunnut tehdä tai kokea jo pitkään, ei mitään isoja juttuja, mutta itselle mieleisiä. Jos niitä kutsuisi vaikka toiveiksi. Minulla on niitä paljon, asioita jotka haluaisin  kokea elämäni aikana. Sinullakin on sellaisia varmasti.

Ne ovat olleet mielessä ehkä jo jonkin aikaa, mutta jotenkin niitä ei ole saanut toteutettua. Ei ole ollut mahdollisuutta, ei aikaa tai rahaa tai sopivaa seuraa sen tekemiseen. Nuo syyt minulla ainakin on ollut asioiden  lykkäämiseen. Tekosyitä? Laiskuutta? Aidon kiinnostuksen puutetta? Arkuutta?

En tiedä, onko sisälläni auennut joitakin lukkoja  vai olenko kasvattanut rohkeutta ja uskallusta, sillä nyt on eri meininki. Kun olen ottanut toiveen toteuttamisesta käytännössä selvää, se ei välttämättä olekaan ollut niin kallista kuin olin kuvitellut tai pystyn muokkaamaan toteutusta niin, että meno siitä on kohtuullinen.  Tai asian  voi toteuttaa yksinkin, ei siihen välttämättä sopivaa seuraa tarvita, sitä saattaa löytyä asian tekemisen yhteydessä.  Joku näistä tai kaikki yhdessä ovat tehneet sen, että elämään on tullut lisää innostavia ja energiaa antavia asioita saatuani pieniä toiveita täytettyä. Ja paljon hyvää mieltä ja tyydytystä.  Nyt  kun  alkuun on päässyt, ei  enää voi eikä halua lopettaa.

Välillä tunnen suorastaan huonoa omaatuntoa, kun elän niin itsekkäästi ja nauttien. Aikaisemmissa elämäntilanteissa on ottanut huomioon enemmän toisten tarpeet ja toiveet ja painanut omansa vähän taka-alalle. Mutta  nyt  tuntee suurta vapautta elää omannäköistään elämää. Näen elämässä erilaisia  aikakausia ja vaiheita, jolloin eri asiat nousevat päällimmäiseksi. Nyt on auennut itsensä toteuttamisen hetki, tilaisuus katsoa laajemmalle ja mennä kauemmas. Tilaisuus toteuttaa itseään pienissä, arkisissakin asioissa ja kun  on päässyt vauhtiin, katsoa kohti niitä haikeampiakin, sielun syvistä sopukoista kumpuavia unelmia.

Minun katseeni siintää taas erästä toivetta  kohti ja se on ruokkinut itse itseään ja synnyttänyt lisätoiveita kiinnostavista asioista. Tunnen valtavaa elämänhalua ja -iloa. Tänä vuonna on jo ollut monta kiperää paikkaa elämässäni, mutta elämänhaluni on vain vahvistunut. Sitkeää tekoa tämä nainen.

Sukupolvien ketjussa

Kävellessäni vanhassa tutussa pihapiirissä ja katsellessani sitä lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden muistot nousivat mieleeni. Touhun täyttämät kesät, sulkapallopelit, lettukestit ja iltapäiväkahvit suuren pihapuun alla. Souturetket ja kylällä käynnit. Yöt, jolloin jahdattiin häiritsevää hyttystä sanomalehtikääröllä. Nuotion ympärille kerääntymiset makkaranpaistoon ja hohtomatojen ihmettely pimeässä metsässä.

Pysähtyminen katsomaan tuttuja rakennuksia, niiden hirsiseiniä, vanhoja ovia ja ikkunoita sitoo minut edellisiin sukupolviin. Kuka rakensi heinäladon? Kuka maalasi navetan hirret? Kuka sitoi  solmut kalahaaviin? Kuka istutti yhä heinien keskellä kukkivat ruskoliljat talonpäätyyn?

Tiedän vastaukset kysymyksiin. Mietiskellessäni näitä asioita muistelen edesmenneitä sukulaisiani ja heidän elämäntarinoitaan ja kohtaloitaan. Heidän persoonaansa, työtänsä  ja elämäänsä, joiden  jälki näkyy täällä yhä edelleen. Tiedostan selkeästi kuuluvani yhtenä osana tähän sukupolvien ketjuun.  Mielettömän hienoa tuntea vahvaa yhteenkuuluvuutta sukuunsa ja olla yksi osa sitä.

Tullessani kuikka lensi taivaalla ja toivotti minut tervetulleeksi. Lähtiessäni isokuovin poikanen lensi ympyrää taivaalla ylläni ja harjoitteli aikuisen kuovin ääntelyä. Sen haparoiva kiljaisu hyvästeli minut. Olin valmis palaamaan kotiin.

Ikivanhan raunion lumoissa

Matkatessaan samaa pitkää reittiä  vuosikausia jotkin sen kohdat, risteävät tiet ja nähtävyydet kiinnittävät huomion joka kerta. Niissä on jotain, mikä kiinnostaa vuosi vuoden jälkeen. Kesämatkoillani  tälläinen kohde  on  jo vuosia ollut Pälkäneen rauniokirkko.

Pälkäneen rauniokirkko on kiehtonut minua kauan  ja nyt sen ohittaessani päätin  lopulta tutustua siihen. Raunioissa ja linnoissa on jotain hyvin salaperäistä ja jännittävää  aikuisenakin.Voi edelleen tuntea olonsa hiukan satumaiseksi liikuskellessaan ikivanhan raunion sisällä ja kurkistellessaan  sen ovi- ja ikkuna-aukoista.

Opastaulussa kerrotaan arkkienkeli Mikaelin olevan kirkon suojelupyhimys. Varsinkin myöhäiskeskiajalla katolisessa uskossa pyhimysten ajateltiin  olevan erikoistuneita tietylle osa-alueelle, Mikael oli erikoistunut  sielujen punnitsemiseen. Tuo ajatus mielessä Pyhän Mikaelin kirkossa on vaikuttavaa  astella ja tunnustella ilmapiiriä.

Monia haluamiaan asioita lykkää syystä tai toisesta hamaan tulevaisuuteen. Elää sitku-elämää. Mutta miksei toteuttaisi niitä asioita jo tänään?  Eläminen tässä päivässä on  vapautumista itsensä ja toiveidensa toteuttamiseen. Jossain elämänvaiheessa omat toiveet jäävät ehkä  taka-alalle, mutta  toisenlainenkin aika tulee ja on mahdollinen. Tutkimuksissa on todettu juuri toiveiden ja haaveiden toteuttamisen tuovan onnen tunnetta ja tyydytystä  ihmisille. Ne toiveet ja haaveet voivat olla pieniäkin, mutta silti ihmiselle hyvin merkityksellisiä.

Minä olen alkanut  tehdä haluamiani asioita ja muuttaa toiveitani todeksi, jos pystyn. Jos lykkään haluamieni asioiden tekemistä, ne saattavat jäädä tekemättä ikiajoiksi, hautautua arjen touhuihin ja rutiineihin. Minä haluan elää  nyt, tänään. Hyvää, omannäköistäni elämää. Kannustan sinua, tee sinäkin niin.

Elämyksiä

Ajaessani  Savon sydänmaille kuuntelin radiota ja radioaalloilta kuulemani  naisen kertoma tositarina  vangitsi huomioni. Brittiläissyntyinen nainen kertoi kohtaamisestaan ranskalaismiehen kanssa, miehen joka on nykyään hänen aviomiehensä. He asuvat tällä hetkellä  Suomessa.

Tarina oli lumoava tosielämän rakkaustarina. Se kertoi rohkeudesta, nokkeluudesta ja taruakin ihmeellisemmästä todellisuudesta. Tarina meni suoraan sydämeeni ja sen kauneus herkisti minut kyyneliin. Ajoin moottoritietä sateessa ja liikutuksen kyyneleet valuivat poskilleni. Hymyilin itselleni ja jatkoin matkaa.

Muistan ajan, kun koin, että minun piti peittää kyyneleeni silloiselta puolisoltani. Jos herkistyin syystä tai toisesta, hän piti sitä typeränä. Opin  piilottamaan kyyneleeni. Onneksi ne ajat ovat takana ja voin ilmaista tunteeni vapaasti. Myös muu elämäni on niistä ajoista vapautunut ja se tuntuu tosi hyvältä.

Yhtä hölmönä tuo menneisyyden henkilö pitäisi minua, jos olisi nähnyt ja kuullut jutusteluni oravanpoikasen kanssa. Juu-u, luit oikein, juttelin oravaisen kanssa ja se oli minusta  hurmaava tilanne. Yllätin oravanpojan saunapuita hakiessani sen kävynsyöntikiveltä, jolloin se juosta rapisteli kiveltä pieneen mäntyyn parin-kolmen  metrin korkeudelle viereeni. Sieltä se napitti minua pienillä silmillään.

Juttelin sille "oravankieltä" eli naksuttelin. Se vastasi naksuttelemalla takaisin. Mina vastasin taas omalta osaltani ja sitten vuorostaan se. Hauskaa oli, että se kuunteli minua hiirenhiljaa ja jatkoi omaa puheenvuoroaan vasta kun minä olin lopettanut .....=)  Naksuttelumme tahti rauhoittui  hiljalleen ja äänemme kävivät yhä hiljaisemmiksi ja rauhoittuneemmiksi. Vuorovaikutuksemme kesti kaikkineen ehkä minuutin verran  katsekontaktin jatkuessa koko ajan.

Minä olen ihan sitä mieltä, että me juttelimme!  Joka tapauksessa  pieni oravanpoikanen tyyntyi ja lopussa äänemme olivat hyvin hiljaisia ja pehmeitä naksauksia.  Siinä vaiheessa  käänsin pääni  ja aloin kerätä saunapuita kantotelineeseen. Orava kiipesi ylemmäs, mutta jäi lähistölle seurailemaan puuhiani.

Ehkä orava tarkkaili minua kiinnostuneena, se tuskin oli nähnyt ihmistä niin läheltä koko elämänsä aikana. Lähin ihmiskontakti oli luultavasti järvellä liikkuneessa veneessä. Lisäksi se varmaankin ihmetteli naksutteluani ja sitä, mikä olento oikein olen.

Illan tyventyessä sauna kuumeni pehmeisiin löylyihin. Päivän mukavat elämykset, lempeät puusaunan löylyt, nakupulahdukset tyynessä järvessä, kiuasmakkara ja kylmä saunaolut. Ennen vuoteeseen menoa vielä  katse järvelle - tulkoot rauhaisat unet vanhalla tyttöaikojen tyynyliinalla pedatulla tyynyllä. Ja ne tulivat. Toivottavasti myös sille pikkuiselle oravanpojalle.

Tutkailuja ruohonkorsi suupielessä

Kun aika pysähtyy ja menettää merkityksensä, päivän ohjelmaksi riittää luonnonvoimien tutkailu. Voi tuumailla asioita ja ilmiöitä kuten Havukka-ahon ajattelija konsanaan. Katse kiinnittyy taivaankannella leijuviin  pilviin,  niiden yhtäkkiseen ilmaantumiseen ja hetkessä tapahtuvaan haihtumiseen ja  valon  suodattumiseen  niiden välistä ja takaa.

Kun päivän mittaan havainnoi veden pintaa ja sen väreitä tuulen ja sadekuurojen vaihteluissa, ymmärtää entistä paremmin sen voiman. Vesi elää aivan omaa elämäänsä ja yllättävän nopealla muutostahdilla.

Tummasävyisistä kuvista moni voisi ajatella, että olipa kurjat säät. Minua Suomen kesän tiuhaan vaihtuva sää ja sateisuus eivät häirinneet, vaikka kastuin moneen otteeseen melko täysin. Ukkonen ei vienyt yöunia eikä viileys haitannut. Sen sijaan ajan rattaiden pysäyttäminen saa sieluni eheäksi ja tasapainoiseksi ja kaiken kokemisen hyvin intensiiviseksi. Elämykset ja havainnot voimistuvat ja niiden vahvuus jättää ihmiseen ikuisen, kauniin jäljen.

Tuulitukan kesäpäivä Iittalassa

Unelma, josta luovuin, nousi mieleeni. Selasin siihen liittyviä juttuja ja katselin  kuvia. Siellä se oli, unelmani. Mutta, jotain on tapahtunut. Liikahtanut minussa. En tullut suruisaksi, en nyyhkinyt menetettyä mahdollisuutta, en rypenyt itsesäälissä. Ajattelin itsekseni, nythän minun on hyvä olla. Hyvä olla ja elää, katsoa tulevaisuuteen ja nähdä siellä  mielenkiintoista. Matka tuntuu olevan minulle toimiva  tapa irrottautua ja ottaa etäisyyttä, se auttaa suhteuttamaan asioita ja näkemään niitä uudesta näkökulmasta. Vaikka en matkalla asiaa miettinytkään, alitajunta teki töitä.

Jokin kohtalo ihmistä johdattaa, uskon niin, mutta omasta asenteesta on paljon kiinni. Asenteesta, miten elämänsä elää. Ottaako irti kaiken siitä, mitä on tässä vai haikaileeko niitä, joita ei voi saavuttaa. Ja minä päätin nauttia kaikesta siitä, mikä elämässäni on hyvin ja kohdallaan. Sitä on kuitenkin paljon ja lisäähän voi  tulla tupsahtaa.....=)



                                  Puu joka taipuu ei taitu tuulessa.
                                  (afrikkalainen sananlasku, Haya)                                               

Rohkeasti vaan eläen, täysin rinnoin ja ikuisesti uteliaana elämälle. Ja välillä vähän matkoja, mansikoita ja muuta mukavaa!

Kesällä kerran

Kesäisellä kotimaan matkalla  nähtyä ja koettua. Paikkana Taaborin vuori, sen vanhat rakennukset ja esineistö ja vuorella esillä oleva Taabor 12 KIVI-näyttely.

Paula Nurminen: Haaveilija, kalkkikivi

Minna Tuominen: Pumpulityyny, marmori

Timo Pyhälä: Kappale kaunista Suomea, suomalainen marmori

Näyttelyn katsottuani istahdin hetkeksi haaveilemaan penkille. Lämmin kesäpäivä, lomalaisen kiireettömyys ja hempeät haaveet - voiko olla ihanampaa?

Suolaiset pärskeet kasvoillani

Matkallani täysin yllättäen jouduin tilanteeseen, jossa olin pakotettu kohtaamaan pelkoni. Rannassa aallot näyttivät pienehköiltä enkä osannut arvatakaan, mihin myllytykseen joutuisimme. Rannan jäätyä taakse  meri alkoi kuohua ja keinua ja pieni kalastajavene heilui siinä mukana.

Meri näytti voimansa. Se näytti pelottavan puolensa ja tiedostin selvästi oman pienuuteni ja voimattomuuteni. Puristin veneen laidan tankoa rystyset valkoisina suolaisten pärskeiden kastellessa kasvot ja hiukset. Minua pelotti ja rukoilin suojelusta pienelle veneelle. Aallokko ei laantunut, päinvastoin.

Jossain vaiheessa antauduin ja luovutin. Ymmärsin, etten pääsisi tilanteesta pois, vaan oli kestettävä mitä tuleman pitää. Tajusin, etten pysty tekemään mitään muuta kuin luottamaan venekuskin ammattitaitoon ja uskomaan kaiken käyvän hyvin. Ihmisellä on suuri tarve hallita ja olla tilanteen herrana, mutta siinä keinuvassa pienessä veneessä luovutin ohjat täysin korkeammalle taholle. Ja pikkuhiljaa aloin rauhoittua. Keho alkoi rentoutua ja myötäillä aallokon keinuvaa liikettä. Uskalsin jo katsoa valkoisena kuohuvia aaltoja ja niiden roiskuntaa veneen laidoilla.

Paluumatkalla olin jo lähes  rento ja katselin suuria aaltoja ja sitä, miten vene nousi ja laski aallon mukana sen harjalta sen pohjalle. Näin aallokossa  kauneutta ja mahtavaa voimaa.  Merivesi pärskähteli kasvoilleni  ja huulilllani tunsin sen suolaisen maun. Aloin huomata  vasta nyt hanskojeni märkyyden ja tuulen kylmyyden. Nälkä kurni vatsassa. Mennessä en tuntenut mitään näistä, pelko oli vallannut minut kokonaan. Kun rantauduimme,  maankamara jalkojen alla tuntui poikkeuksellisen vakaalta ja  turvalliselta.

Jouduin kohtaamaan pelkoni ja selvisin siitä ehjin nahoin. Edelleenkään en silti halua keskelle isoa vettä liian pienellä veneellä saati kanootilla veden kuohuessa aalloissa. Meri kuten järvikin on kaunis ja mystinen elementti, mutta sen vaarallista puolta unohdan tuskin koskaan.

Paljon parempi yhtälö minulle on tyynehkö sää kuten kuvassa ja eritoten suurempi vene. Silloin voin nauttia merellä olosta kuten vapaana lentävät linnut.

Kotiinpaluu

Minä rakastan kotimaatani, sen kesää, syksyä, talvea ja kevättä. Kesäisiä kukkaniittyjä ja järvien sineä ja ihanaa viileää vettä, missä uida. Syksyn raikkautta, sieniretkiä ja karpaloita ja puolukoita. Talven kipakoita pakkasia, lumihiutaleita ja hiihtoa kevättalven lentokeleillä. Kevään hentoja vihreitä ja yhtäkkiä voimistuvaa elämänvoimaa. Minä rakastan tuota kaikkea ja paljon muuta Suomessa. Tutustuminen vieraisiin seutuihin, niiden  ilmastoon ja luontoon, eläimiin ja ihmisiin, ruokiin, kulttuuriin ja tapoihin  on kuitenkin äärettömän mielenkiintoista ja rikastuttavaa.

Kun pakkaa laukkunsa ja lähtee matkalle, jättää hetkeksi jäähyväiset arjelle ja rutiineille ja seikkailee vieraassa maassa kuin lapsi. Kaikki on aisteille uutta ja tuoretta. Vaikutelmien runsaus lyö ällikällä.Aikaa voi viettää istumalla kylän raitin varrella ja katselemalla sen elämää. Oma kävelyvauhti raitilla hidastuu ja kaikkinainen kiire ja hössötys jää luonnostaan pois. Ihmeellinen rauha ja levollisuus tarttuu minuun kyläläisten ja heidän eläintensä elämäntavan myötä. Miksi kiirehtiä, ehtii vähemmälläkin.

Kun palaan Suomeen ja Helsinkiin, ihmisvilinä ja ihmisten törmäily tyrmistyttää. Kaikilla tuntuu olevan kiire johonkin ja he tönivät vastaantullessaan ja ohimennessään. Jatkoyhteyttä odotellessani pistäydyn kauppakeskukseen, mutta sen  hälinä ja sekasortoinen tunnelma hätkäyttävät ja tunnen olevani eksyksissä. Istun kuitenkin hetkeksi syömään jäätelöä, vaikka koenkin olevani aivan väärässä ympäristössä   kapsäkkeineni, kylmien merituulien tuivertamine hiuksineni ja auringon paahtamine kasvoineni.

Mutta olen onnellinen. Vaikka reissussa rähjääntyy ja kapsäkit painavat, pitkä matka väsyttää ja vähäiset yöunet painavat luomia, olen syvästi onnellinen. Saavutin yhden suuren unelmani ja paljon, paljon enemmän. Matka antoi enemmän kuin uskalsin toivoakaan, monin eri ulottuvuuksin ja tavoin.